Voiko puolustuspolitiikka olla konsensuspolitiikkaa?
Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja puolustusvaliokunnan jäsen, Krista Mikkonen kirjoitti tämän päivän Helsingin Sanomien mielipidepalstalla puolustuksen turvaamisesta nykyaikaisin ja kustannustehokkain keinoin. Yksi keinoista olisi asevelvollisuuden maltillinen muutos kohti vapaaehtoisuutta, mikä on vihreiden tavoite. Perusongelma näissä kannanotoissa on se, että puolustuspolitiikan tekoon liittyy vahvasti oman poliittisen agendan ajaminen. Se ei välttämättä sovi hyvin yhteen puolustuksen tarkoituksenmukaisuuden tai tehokkuuden kanssa.
Puolustuksen suunnittelu on vahvasti salattua työtä. Vain harvat sotilaatkaan pääsevät käsiksi puolustussuunnittelun ytimeen. Sitä työtä tehdään pääsääntöisesti pitkälle koulutettujen ja kokeneiden upseerien toimesta. Puolustussuunnittelun kaikkein salaisimpia tietoja ei luovuteta talon ulkopuolelle. Menettely synnyttää väistämättä tilanteen, jossa kansanedustajien ja puolustuksesta kiinnostuneiden arvioista puuttuu mahdollisuus varmistaa tiedot suoraan alkuperäislähteistä. Se johtaa siihen, että puolustuspolitiikka on herkemmin altis puolueiden arvolinjauksille. Tällaisena voidaan pitää kansanedustaja Mikkosen ja vihreiden painotuksia asevelvollisuuteen tai reservin määrään ja laatuun liittyen.
Tutkin vuosina 2014-2015 eri puolueiden ja kansanedustajien mielipiteitä puolustuksesta Ukrainan kriisin aiheuttamassa kehyksessä. Tutkimusaineistoa kertyi tuhansia sivuja. Aineistosta näkyi hyvin se, miten puolueet suhtautuvat puolustuspolitiikkaan äänestäjiensä näkökulmia myötäillen. Politiikassa tämä ei tietenkään ole mikään löydös. Vihreiden puolustuspolitiikkaa leimaa liberaalien arvojen maailma. Asepalveluksesta on saatava sukupuolineutraali ja vapaaehtoinen, sillä niin puoluetoimistolla lasketaan vihreiden äänestäjien ajattelevan. Siten puolustuspolitiikka on rakennettava tämän lähtökohdan ympärille. Luonnollinen seuraus on se, että puolustuspoliittinen ajattelu lähtee tyystin eri lähtökohdista, kuin sotilaallinen ajattelu.
Sotilaallisessa puolustussuunnittelussa tehdään strateginen tilannearvio, arvioidaan tiedustelutietojen perusteella eri uhkaskenaarioita, verrataan omia mahdollisuuksia ja kykyjä uhkiin ja rakennetaan mahdollisimman toimiva kone vastaamaan potentiaaliseen uhkaan resursseilla, joita poliittinen johto antaa. Puoluepoliittisessa ajattelussa lähdetään siitä, mikä on äänestäjien näkemys puolustuspolitiikasta ja linjataan puolustuspolitiikka sen mukaisesti. Tilanne saattaisi näyttää erilaiselta, jos puoluejohdolla olisi käytettävissään kaikki puolustussuunnitteluun liittyvä aineisto. Valitettavasti se ei ole kansallisen turvallisuuden näkökulmasta järkevää, joten puolueiden johdon pitää luottaa sotilaiden asiantuntijuuteen kaikkein kriittisimmissä tekijöissä.
Miksi sitten puolustuspoliittisia näkemyseroja syntyy siitä huolimatta, että Puolustusvoimien asiantuntijat informoivat poliitikkoja? Koska he eivät joko a) luota sotilaiden asiantuntemukseen, b) halua sotilaiden ohjaavan yhtä politiikan osa-aluetta, c) voi sitä tehdä, koska äänestäjät kaikkoavat. Hyvin usein oikeat vastaukset ovat b ja c. Poliitikkojen kommenttien perusteella he periaatteessa luottavat Puolustusvoimien asiantuntija-arvioihin. Toisaalta jotkut poliitikoista tuntuvat ajattelevan, että Puolustusvoimat ajaa omia etujaan tai liioittelee puolustuksen tarpeita.
Puoluepolitiikassa on mahdotonta, että puolueen edustajat ottaisivat vastakkaisen kannan, kuin mitä heidän äänestäjiensä enemmistö ajattelee. Vasemmistoliitto ei koskaan voisi puolustaa NATO-jäsenyyttä, vaikka osoitettaisiin, että sen edut olisivat puolustuskyvyn kannalta kiistattomat. Vihreiden puoluejohto ei voi kannattaa asevelvollisuutta, koska se sotii heidän äänestäjiensä liberaalia arvomaailmaa vastaan. Perussuomalaisten olisi vaikea luopua asevelvollisuudesta, vaikka Puolustusvoimat yhtäkkiä muuttaisikin laskelmien perusteella arviotaan. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa puolustuspolitiikkaa ei voida tehdä konsensuspohjaisesti. Sitä tehdään puoluepoliittisin arvoperustein ilman ensilähteisiin perustuvia tietoja puolustuksen vaatimuksista. Kanervan työryhmän paperi, Puolustuksen pitkän aikavälin haasteet (2014) oli tässä poikkeus, sillä se oli puoluepolitiikasta huolimatta suhteellisen konsensushakuinen. Yksi syy tähän saattoi olla poikkeuksellisen rohkea ja syvälle mennyt informaation jakaminen. Vain vasemmistoliitto jätti paperiin eriävän mielipiteen ja vihreät täydentävän lausunnon. Kanervan paperin yllä olikin jo Ukrainan kriisin painava varjo.
Politiikassa voikin käydä niin, että kansanedustajille jaettu asiantuntijatieto on ristiriidassa puolueiden julkisen politiikan kanssa. Tämä asettaa puolueet vaikeisiin tilanteisiin. Puolustuspolitiikan suhteen esimerkiksi asevelvollisuus ja puolustusmäärärahat ovat tällaisia kysymyksiä. Laskelmat reservin tarpeesta tai materiaalihankinnoista saattavat olla asiantuntijatietojen valossa ristiriidassa sen kanssa, mikä puolueen virallinen ja julkinen linja on. Julkisuuteen annetaan erilaisia viestejä, kuin saadun asiantuntijatiedon perusteella voisi olettaa.
Demokraattisessa päätöksenteossa pyritään kaikilla osa-alueilla tarjoamaan paras tieto päättäjille päätöksentekoa varten. Lisäksi päättäjillä on yleensä pääsy tiedon alkulähteille. Kansallisessa turvallisuudessa tehdään kuitenkin tässä asiassa joitakin poikkeuksia. Tällöin syntyy tilanne, jossa kansanedustajan pitää luottaa asiantuntijaan pääsemättä tarkistamaan kaikkia faktoja. Menettely on kieltämättä joskus hankala ja synnyttää virhearvioita.
Puolustuksen suunnittelussa on kuitenkin hyväksyttävä lähtötietojen osittainen salaaminen. Tämä vaatimus asettaa Puolustusvoimille korkeita vaatimuksia asiantuntijuuden osoittamiseksi ja luottamuksen ylläpitämiseksi. Tästä syystä Puolustusvoimat lähettää parhaiksi asiantuntijoiksi katsomansa henkilöt perehdyttämään poliittisia päätöksentekijöitä. Päätöksentekijöille on osoitettava, että puolustuksen ratkaisut ovat tehty maksimaalisen puolustuskyvyn saavuttamiseksi, järkevillä resursseilla, ilman muita pyrkimyksiä.
Konsensuspolitiikka puolustuksen suhteen tuskin on mahdollista. Politiikka on arvojen ja asenteiden taistelukenttä, jossa linjauksia tehdään myös uudelleenvalinnan näkökulmasta. Se mikä on puolueen äänestäjien arvomaailmassa tärkeää, on usein puolueen politiikan linja. Onneksi nopeat linjamuutokset ovat kohtuullisen harvinaisia. Asevelvollisuuden jatkuva vahva kannatus on siitä hyvä esimerkki. Puolustussunnittelu ei ole mahdollista ilman pitkäjänteistä politiikkaa.
Jotenkin on vaikeaa uskoa, että GRU ja CIA eivät muka tietäisi Suomen armeijasta käytännössä kaikkea mahdollista.
Ilmoita asiaton viesti
Norjassa ja Tanskassa on menty aimo askel kohti vapaaehtoista asepalvelusta. Näissä maissahan sovelletaan ns. valikoivaa asevelvollisuutta, jossa valitaan vain osa kustakin ikäluokasta koulutettavaksi. Luulisin, että halukkuus sotilaskoulutukseen on yksi tärkeä kriteeri koulutettavia valittaessa.
Myös Suomessa joidenkin ammattiupseerien taholta on arvioitu, että Suomessa ehkä tultaisiin siirtymään jonkinlaiseen Norjan ja Tanskan malliin 2030-luvulla.
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/74175/…
Sivut: 119 ja 170
Norjassa on jo ainakin virallisesti alkanut sukupuolineutraaliasevelvollisuus tänä vuonna.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Norjan_puolustusvoimat
Ilmoita asiaton viesti
Ylläolevin perustein voisi käydä minkä tahansa puolueen turvallisuuspoliittista ajattelua vastaan. Tosiasiassa yleisellä tasolla tuo ”salaisuusperiaate” ei päde, sillä kenellä tahansa on nykymaailmassa mahdollisuus saada riittävästi tietoa turvallisuustilanteeseemme liittyvää tietoa – toinen asia on sitten riittääkö ymmärrys hyvien linjausten tekemiseen.
Periaatteessa se suuri kysymys tässä asiassa on, että onko heikosti aseistetulla ja riittämättömästi koulutetulla ja ennen kaikkea riittämättömästi kertaavalla reservillä samaa tai parempaa taistelukykyä kuin motivoituneella, paremmin aseistetulla ja paremmin koulutetulla ja huomattavasti paremmin osaamistaan runsailla kertausharjoituksilla ylläpitävällä pienemmällä reservillä? Tästä asiasta on jo pitkään kiistelty eikä minkäänlaista konsensusta näytä olevan olemassa.
Kyse on lopultakin siitä, että millä tavoin käytämme rajalliset resurssimme mahdollisimman hyvin.
Ilmoita asiaton viesti
Keskustelu tästä aiheesta tullee jatkumaan pitkään, koska vuosittain koulutettavien määrän rajoittaminen johtaa myös vääjäämättä varuskuntien lakkauttamiseen jne. Kuitenkin Ilmavoimien tulevan hävittäjähankkeen jälkeen tämä tulee viimeistään olemaan edessä.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä on Marko yleinen harhaluulo. Ei tavallisella kansalaisella tai kaikilla poliitikoilla ole pääsyä tiedustelutietoihin tai kansallisiin puolustuksen ratkaisuihin, voimasuhdearvioihin jne. Siksi harrastusperiaatteella tehdyt puolustuspoliittiset linjaukset ovat vajavaisia tai alttiita väärille johtopäätöksille.
Vihreillä puolustuspolitiikka ei koskaan ole ollut keskiössä. Yksi harvoista osaajista on Pekka Haavisto. Osaamista tuli Jarmo Niemisen myötä lisää. Vihreät eivät myöskään puolueohjelmissa ole keskittyneet juurikaan puolustuspolitiikkaan. Vihreiden miesjärjestö toki käytti paljon aikaa omaan arvioonsa, mutta ilman kunnollisia perusteita.
Vihreiden puolustuspolitiikka on alisteinen puolueen arvomaailmalle ja niin se on monella muullakin puolueella.
Motivoitumaton ja huonosti varustettu reservi ei taida olla ihan empiirinen arvio. Mielipiteitä tosin saa olla kaikilla. Faktat ovat sitten vähän eri juttu.
Ilmoita asiaton viesti
Yleisen maanpuolustustrategian kannalta tuo yksityiskohtaisempi tieto ei ole tarpeen. Asiasta vähääkään enempää kiinnostuneet tietävät riittävällä tasolla puolustuskyvystämme suhteessa ainoaan potentiaaliseen uhkaan, eli Venäjään, ja jollei tiedä, niin tietojen keruu nykyisessä maailmassa on helpohkoa. Yleiskuvan saa vaikka seuraavalta sivulta: http://www.globalfirepower.com/country-military-st…
Jota sitten voi täydentää tekemällä hakuja venäjän kalustosta yksityiskohtaisemmin – tietoa löytyy varsin hyvin.
Käytännössä se tieto mikä julkisuudesta puuttuu tai on julkisesti epätarkempaa on joukkojen liikkeet, tiedot joukkojen tosiasiallisesta iskukyvystä versus lukumäärä ja ennen kaikkea tarkemmat analyysit kunkin maan toiminnasta ja mahdollisista tavoitteista. Mutta voimasuhteen ollessa se mikä on, ei voimasuhteen erojen tarkka analyysi ole olennainen kysymys vaan se, että millaisella kalustolla ja miehityksellä aiheutamme vastapuolelle mahdollisimman suuret tappiot ja miten minimoimme omat tappiomme. Huonosti koulutetuilla joukoilla tämä suhde tuppaa olemaan heikompi kuin paremmin koulutetuilla. Ja auttaa toki jos edes kohtalaisen isolla osalla joukoista on rynkyn lisäksi jonkinlaiset luotiliivit ja vaikkapa kunnolliset pimeänäkölaiteet. Ja tämä rajatulla budjetilla, niin ikävää kuin se ehkä onkin, asettaa budjetti ne rajat joilla voimme puolustusta rakentaa, ei voimasuhdearviot.
Puhuin ennen kaikkea kokemattomasta reservistä ja tietyssä osin huonosti motivoituneesta asevelvollisuusjoukosta. Kertausharjoitusten määrä on täysin liian pieni jotta sillä voitaisiin pitää yllä minkäänlaista osaamista. Esimerkiksi itse olen viimeiksi pidellyt rynkkyä käsissäni noin 25 vuotta sitten enkä sinällään ole kertaakaan kieltäytynyt kertaamisesta. Ja aseellisen maahantunkeutumisen sattuessa on liian myöhäistä opetella.
En sinällään lainkaan epäile, ettetkö tunne turvallisuustilannetta varsin hyvin, mutta nähdäkseni aliarvoit julkisesti saatavilla olevan tiedon riittävyyden poliittisen päätöksenteon tarpeisiin sekä ehkä ylikorostat yksityiskohtia jotka eivät kuitenkaan ole poliittisen päätöksenteon kannalta olennaisia.
Ilmoita asiaton viesti
Nuo argumenttisi ovat ihan järkevänkin puoleisia, mutta kommenteistasi kuultaa minusta kuitenkin läpi se, että Tommi Kangasmaa on oikeassa sanoessaan, että ”vihreiden puoluejohto ei voi kannattaa asevelvollisuutta, koska se sotii heidän äänestäjiensä liberaalia arvomaailmaa vastaan”. Et ole ehkä ”puoluejohtoa”, mutta kuitenkin.
Mitä tulee itse asiaan, eli siihen miten puolustuksen voisi toimivasti järjestää, niin en usko, että tialstotiedot kaluston määrästä ovat tässä ratkaisevia. Ei Suomi voi kaluston määrällä kilpailla juuri kenenkään kanssa. Suomen puolustuksen vahvuuden täytyy syntyä muista tekijöistä.
Minun tulokulmani tähän asiaan on karkeasti sellainen, että uskottavaa puolustusta voi rakentaa joko laajalla motivoituneella reserviläisjoukolla (vanhanaikainen mutta toimiva pelote) tai sitten suurimpaan sotilasliittoon liittymällä. Jos vihreät sanoisi suoraan, että Natoon halutaan, niin puheissa olisi jotain tolkkua, mutta siinä ei tuon tulokulmani näkövinkkelstä ole järkeä, että rakennettaisiin puolustus vapaaehtoisen asepalveluksen ja hyvin koulutettujen ammattisotilaiden varaan.
Ilmoita asiaton viesti
itse asiassa tuossa paperissa kerrottiin, että asevelvollisuudesta luopuminen on pitkän ajan tavoite, sitä ennen tähtäimessä on lisätä asevelvollisuuden tasa-arvoisuutta. Tuo nousi aika vahvasti esille kun tätä paperia viimeisteltiin. Välitöntä asevelvollisuudesta luopumista emme siis tavoittele, eikä suhtautumisemme asevelvollisuuteen ole siis niin negatiivinen kuin jotkut kuvittelevat.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä että vihreät pohtivat asiaa tosissaan. Tasa-arvosuuskin on mukava juttu, ja varusmiespalveluksessa ryynääminen voi olla ikävää, mutta ymmärtänet, että ulkopuolelta voi usein näyttää siltä, että vihreät ilokseen lapioivat maata puolustuskyvyn ja puolustustahdon alta. Se että kansakunnan valiot ryynäävät kurassa muutaman kuukauden voi olla ihan pätevä keino rakentaa puolustusta, vaikka ei olisikaan täysin tasa-arvoista (naiset) tai vapaaehtoista.
Ilmoita asiaton viesti
Tommi Kangasmaalta erinomaisen selkeä analyysi Suomen turvallisuuspoliittisesta takalukosta. Ydinasia voidaan mielestäni kiteyttää sitaattiin:
”Sotilaallisessa puolustussuunnittelussa tehdään strateginen tilannearvio, arvioidaan tiedustelutietojen perusteella eri uhkaskenaarioita, verrataan omia mahdollisuuksia ja kykyjä uhkiin ja rakennetaan mahdollisimman toimiva kone vastaamaan potentiaaliseen uhkaan resursseilla, joita poliittinen johto antaa.”
Tuosta seuraa loogisesti, että vaatimus kansanäänestyksestä esimerkiksi Nato-jäsenyydestä on älytön. Silti siihen ovat jo ennakolta hirttäytyneet paitsi suurin osa puolueistamme, myös toimiva valtiojohto.
Tommi Kangasmaan kirjoituksessa on vain yksi vika: Se ei valitettavasti koskaan tule tavoittamaan kaikkia poliittisia päättäjiä, joiden käsiin kansa on neljän vuoden periodein pidettävissä kansanäänestyksissä päätösvallan puolustusratkaisuissakin antanut. Ja vaikka tavoittaisikin, useimmille kansanedustajille torikansan oletetun mielipiteen arvailu on tärkeämpää kuin sotilasasiantuntijoiden kertomat ikävät kylmät faktat.
Ilmoita asiaton viesti
Poliitikolle maailman tärkein asia on oma äänimäärä seuraavissa vaaleissa, kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä kirjoitus. Poliitkoista sellainen huomio, että osa heistä voi ymmärtää asiantuntijoiden heille esittämät argumentit, ja tukea asiantuntijoiden ehdotuksia järkevän puolustuksen järjestämiseksi, mutta silti jatkaa puolueen valitseman populistisemman näkökulman syöttämistä äänestäjille. Tämä perustuu siis ajatukseen, että osa poliitikoista on valmiita tekemään järkeviä puolustusratkaisuja sitä huolimatta, että puolueen äänestäjiä täytyy kalastella hieman halvemmilla populistisilla tempuilla. Paljon on kiinni siitä, miten vakuuttavasti ja järkeenkäyvästi nuo ammattiasiantuntijat osaavat poliitikoille asiansa selittää.
Ilmoita asiaton viesti
Sekin tulee ottaa huomioon, että sotilasvirkapuvussa kulkevat puolustushallinnon virkamiehet eivät voi olla poliittisesti sitoutuneita, toisin kuin muuiden hallinnon haarjojen virkamiehet. Sen vuoksi ammattisotilaat ovat poliitikoille hankala pala purtavaksi. Ja onneksi näin onkin. Mikä sekoilu siitä syntyisikään, jos ylennysperusteisiin liitettäisiin vielä puoluekirjojen vaikutus. Ei kävisi PV:n henkilöstöhallintoa kateeksi.
Ilmoita asiaton viesti
Kangasmaa kirjoitti: Perusongelma näissä kannanotoissa on se, että puolustuspolitiikan tekoon liittyy vahvasti oman poliittisen agendan ajaminen.
Tuo on totta. Täytyy muistaa tässä yhteydessä, että koko ”läntisen arvoyhteisön” tiukkeneva käyttäytyminen Venäjän suhteen niin taloudellisella, poliittisella kuin sotilaallisella sektorilla palvelee vahvasti kunkin erillisen maan sisäpoliittisia tavoitteita. Esim. Suomen Nato -kompus edustaa samaa integraatiota, mitä monet ehdolla olevat raudanlujat kauppasopimukset ja vaihtoehdoton talouspolitiikka on.
Lisäksi: ei kannata laskea pelkkiä puolueiden virallisia kantoja. Kunkin puolueen sisällä on ”rauhantahtoinen” tai ”selväpäinen” puolikas, joka ei halua Suomen eläytyvän liian hartaasti kansainvälisiin tuulahduksiin.
Lähestymme kovia aikoja, eikä silloin pitäisi harhautua liian kauaksi itse perusongelmasta eli siitä, miten tulemme toimeen. Suomessa on pari miljoonaa ”löyhäläistä”, joita tavallaan ei tarvita kilpailukvkykamppailuissa. He ajautuvat vasempaan ja oikeaan äänilaariin. Oikealla heidät voi korjata mukavasti Nato -lipun liehautuksella.
Ilmoita asiaton viesti