Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Sat, 10 Jun 2017 11:19:35 +0300 fi Tuhon vai rauhan hävittäjät? http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238218-tuhon-vai-rauhan-havittajat <p>Olin eilen Kaivopuiston ilmailunäytöksessä. Temput olivat näyttäviä, äänet mahtipontisia ja taivas kirkas tuhansille katsojille. Monet ihastelivat lapsista vanhuksiin komeita kuvioita, joita erilaiset koneet piirsivät taivaalle. &nbsp;Palatessani kotiin avasin Facebookin ja totesin, että kaikki eivät nähneet näytöstä samoin silmin kuin minä.</p><p>Facebookissa oli useita keskusteluketjuja ja kommentteja, joissa arvosteltiin ilmailunäytöstä. Perustelut liittyivät sotateollisuuden arvosteluun, hävittäjien rooliin ihmisten ja omaisuuden tuhoajina, militarismiin, melusaasteeseen ja vaikka mihin. Kirjoittajat tunnistivat itsensä rauhaa rakastavaksi ja aseita vastustaviksi, tiedostaviksi kansalaisiksi.&nbsp;Jäin pohtimaan näitä kysymyksiä, sillä jokaisella kolikolla on toinen puolensa.&nbsp;</p><p>Rauhanliikkeen aktiivien yksi perusominaisuus on ideologinen katsantokanta. Se, mikä liittyy asevoimiin tai aseiden käyttöön on aina väärin ja tuomittavaa. Aseteollisuus ja aseiden myyjät ovat pahuuden symboleita. Sotilaat ovat pahoja tai harhautuneita ja asevoimat tuhon edustajia. Hävittäjien lento taivaalla tulkittiin ideologisesti vain sotateollisuuden sirkushuvina idiooteille. Aktivistien mukaan fiksut ja tiedostavat osasivat erottaa shown ja piilotetut pyrkimykset. Suomelle myytiin tuhokalustoa veronmaksajien kustannuksella, jotta sotilaat pääsevät tappamaan siviilejä ja rikkomaan paikkoja.</p><p>&nbsp;Minulle tulee aina huono olo, kun luen ideologisesti värittynyttä tai ideologioiden totaalisesti läpäisevää tekstiä. Ideologioiden sisällä näet vaanii väkivallan peto. Väkivallan juurisyitä ovat suvaitsemattomuus, muukalaisuuden kammo, toiseuden torjunta, sekä yhtenä pahimmista ideologinen mustavalkoisuus. Hävittäjien lentelyn taivaalla kategorisesti tuominneet &rdquo;fiksut ja tiedostavat&rdquo; astuivat itse sille ideologian mustavalkoiselle alueelle, jota he itse niin kiivaasti kritisoivat. Mustavalkoisuus kun on etuoikeus silloin, kun on kyse omasta ideologiasta.</p><p>Hävittäjä on yhtä kuin se, mihin sitä käytetään. Ne voivat olla paljon muutakin kuin tuhon koneita. Etenkin Suomessa. Suomalaisen hävittäjän ensisijainen tehtävä on luoda ennaltaehkäisykykyä (so. ennalta ehkäistä sotaa ja puolustaa rauhaa). Hävittäjällä valvotaan ilmatilaa (kansainvälisten sopimusten noudattaminen) ja puolustetaan kansalaisia (joukkoväkivallan torjuminen). Hävittäjillä voidaan myös tietyissä tilanteissa osallistua esimerkiksi YK:n rauhaanpakottamiseen tai rauhanturvaamiseen (kansainvälinen apu). Hävittäjä on siten paljon enemmän, kuin rauhanaktivistien yksiniittinen näkemys tuhon koneesta, josta kylvetään kuolemaa siviilien niskaan.</p><p>Hävittäjiä ei saa myöskään lähikaupasta. Niitä myy ilmailuteollisuudeksi kutsuttu teollisuuden haara. Hävittäjäkauppiasta ei voi ideologisin perustein valita &rdquo;rauhanhävittäjien&rdquo; kaupasta, sillä kauppias ei voi määrätä niiden käytöstä. Hävittäjien käyttö on poliittisten päättäjien käsissä. Suomen ilmavoimat ei päätä hävittäjien käyttötarkoituksista. Suomalaisia hävittäjiä käytetään lain sallimissa rajoissa niihin tehtäviin, mitä poliittinen päätöksenteko määrää. Niissä tehtävissä ei ole mitään hävettävää.</p><p>Kaikkea voi käyttää pahuuteen. Ideologioita, uskontoja, poliittisia liikkeitä, aseita tai puutarhavälineitä. Suomalainen hävittäjä ei ole yli 70 vuoteen &rdquo;kylvänyt kuolemaa&rdquo;. Kirveillä ja keittiöveitsillä kyllä on saatu aikaan monenlaista inhimillistä kärsimystä. Pitäisikö mustavalkoisin ajatuksin värittyneiden ihmisten kauhistella sitä, että kasvuun ja kehittymiseen tarkoitettuja välineitä käytetään näin pahuuden tarkoitusperien saavuttamiseen?</p><p>Jos ihminen tulkitsee itsensä tiedostavaksi tai kokee, että hän pyrkii rauhaan ja ihmisten yhteiselon kehittämiseen, on varmaan tarkoituksenmukaista laajentaa ajattelua. Pyrkiä poistamaan mustavalkoinen tulkinta ja ideologinen sokeus. Ne ovat tuhoksi. Ideologian sokaisemat ihmiset ovat valmiita pyrkimään päämääräänsä hinnalla millä hyvänsä. He ovat valmiita demonisoimaan ihmisryhmiä ja riistämään heiltä ihmisarvo, jolloin he eivät kuulu ideologisen suojelun piiriin. Sotilaiden demonisointi on siitä hyvä esimerkki. Hävittäjien yksipuolinen, symbolinen muuttaminen tuhon kylväjiksi on toinen tapa vääristää merkityksiä.</p><p>Hävittäjällä kyetään tuhoamiseen ja sen toiminta perustuu taistelukykyyn. Tärkeintä on kuitenkin se, miksi niitä on ja mihin niillä pyritään. Tuhon ja pahuuden keskiössä eivät ole aseet, vaan ne jotka aseiden käytöstä päättävät. Heitä ovat sekä yksilöt, että valtiot. Vastuullisissa demokratioissa päätöksenteko on kaikkien kansalaisten käsissä.</p><p>Minua surettaa se mielikuva, jonka jotkut närkästyneet loivat tapahtumasta. Kukaan ei voi tosissaan väittää, että brittien sotilaslentäjät suu vaahdossa pohtivat siviilien surmaamista, kun he piirsivät kuvioitaan Kaivopuiston ylle. He lensivät siitä ilosta, että ihminen kykenee olemaan vapaa taivaalla, tuottamaan iloa alhaalla oleville katsojille ja käyttämään hankittuja taitojaan&nbsp; vaikean koneen hallintaan.&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Olin eilen Kaivopuiston ilmailunäytöksessä. Temput olivat näyttäviä, äänet mahtipontisia ja taivas kirkas tuhansille katsojille. Monet ihastelivat lapsista vanhuksiin komeita kuvioita, joita erilaiset koneet piirsivät taivaalle.  Palatessani kotiin avasin Facebookin ja totesin, että kaikki eivät nähneet näytöstä samoin silmin kuin minä.

Facebookissa oli useita keskusteluketjuja ja kommentteja, joissa arvosteltiin ilmailunäytöstä. Perustelut liittyivät sotateollisuuden arvosteluun, hävittäjien rooliin ihmisten ja omaisuuden tuhoajina, militarismiin, melusaasteeseen ja vaikka mihin. Kirjoittajat tunnistivat itsensä rauhaa rakastavaksi ja aseita vastustaviksi, tiedostaviksi kansalaisiksi. Jäin pohtimaan näitä kysymyksiä, sillä jokaisella kolikolla on toinen puolensa. 

Rauhanliikkeen aktiivien yksi perusominaisuus on ideologinen katsantokanta. Se, mikä liittyy asevoimiin tai aseiden käyttöön on aina väärin ja tuomittavaa. Aseteollisuus ja aseiden myyjät ovat pahuuden symboleita. Sotilaat ovat pahoja tai harhautuneita ja asevoimat tuhon edustajia. Hävittäjien lento taivaalla tulkittiin ideologisesti vain sotateollisuuden sirkushuvina idiooteille. Aktivistien mukaan fiksut ja tiedostavat osasivat erottaa shown ja piilotetut pyrkimykset. Suomelle myytiin tuhokalustoa veronmaksajien kustannuksella, jotta sotilaat pääsevät tappamaan siviilejä ja rikkomaan paikkoja.

 Minulle tulee aina huono olo, kun luen ideologisesti värittynyttä tai ideologioiden totaalisesti läpäisevää tekstiä. Ideologioiden sisällä näet vaanii väkivallan peto. Väkivallan juurisyitä ovat suvaitsemattomuus, muukalaisuuden kammo, toiseuden torjunta, sekä yhtenä pahimmista ideologinen mustavalkoisuus. Hävittäjien lentelyn taivaalla kategorisesti tuominneet ”fiksut ja tiedostavat” astuivat itse sille ideologian mustavalkoiselle alueelle, jota he itse niin kiivaasti kritisoivat. Mustavalkoisuus kun on etuoikeus silloin, kun on kyse omasta ideologiasta.

Hävittäjä on yhtä kuin se, mihin sitä käytetään. Ne voivat olla paljon muutakin kuin tuhon koneita. Etenkin Suomessa. Suomalaisen hävittäjän ensisijainen tehtävä on luoda ennaltaehkäisykykyä (so. ennalta ehkäistä sotaa ja puolustaa rauhaa). Hävittäjällä valvotaan ilmatilaa (kansainvälisten sopimusten noudattaminen) ja puolustetaan kansalaisia (joukkoväkivallan torjuminen). Hävittäjillä voidaan myös tietyissä tilanteissa osallistua esimerkiksi YK:n rauhaanpakottamiseen tai rauhanturvaamiseen (kansainvälinen apu). Hävittäjä on siten paljon enemmän, kuin rauhanaktivistien yksiniittinen näkemys tuhon koneesta, josta kylvetään kuolemaa siviilien niskaan.

Hävittäjiä ei saa myöskään lähikaupasta. Niitä myy ilmailuteollisuudeksi kutsuttu teollisuuden haara. Hävittäjäkauppiasta ei voi ideologisin perustein valita ”rauhanhävittäjien” kaupasta, sillä kauppias ei voi määrätä niiden käytöstä. Hävittäjien käyttö on poliittisten päättäjien käsissä. Suomen ilmavoimat ei päätä hävittäjien käyttötarkoituksista. Suomalaisia hävittäjiä käytetään lain sallimissa rajoissa niihin tehtäviin, mitä poliittinen päätöksenteko määrää. Niissä tehtävissä ei ole mitään hävettävää.

Kaikkea voi käyttää pahuuteen. Ideologioita, uskontoja, poliittisia liikkeitä, aseita tai puutarhavälineitä. Suomalainen hävittäjä ei ole yli 70 vuoteen ”kylvänyt kuolemaa”. Kirveillä ja keittiöveitsillä kyllä on saatu aikaan monenlaista inhimillistä kärsimystä. Pitäisikö mustavalkoisin ajatuksin värittyneiden ihmisten kauhistella sitä, että kasvuun ja kehittymiseen tarkoitettuja välineitä käytetään näin pahuuden tarkoitusperien saavuttamiseen?

Jos ihminen tulkitsee itsensä tiedostavaksi tai kokee, että hän pyrkii rauhaan ja ihmisten yhteiselon kehittämiseen, on varmaan tarkoituksenmukaista laajentaa ajattelua. Pyrkiä poistamaan mustavalkoinen tulkinta ja ideologinen sokeus. Ne ovat tuhoksi. Ideologian sokaisemat ihmiset ovat valmiita pyrkimään päämääräänsä hinnalla millä hyvänsä. He ovat valmiita demonisoimaan ihmisryhmiä ja riistämään heiltä ihmisarvo, jolloin he eivät kuulu ideologisen suojelun piiriin. Sotilaiden demonisointi on siitä hyvä esimerkki. Hävittäjien yksipuolinen, symbolinen muuttaminen tuhon kylväjiksi on toinen tapa vääristää merkityksiä.

Hävittäjällä kyetään tuhoamiseen ja sen toiminta perustuu taistelukykyyn. Tärkeintä on kuitenkin se, miksi niitä on ja mihin niillä pyritään. Tuhon ja pahuuden keskiössä eivät ole aseet, vaan ne jotka aseiden käytöstä päättävät. Heitä ovat sekä yksilöt, että valtiot. Vastuullisissa demokratioissa päätöksenteko on kaikkien kansalaisten käsissä.

Minua surettaa se mielikuva, jonka jotkut närkästyneet loivat tapahtumasta. Kukaan ei voi tosissaan väittää, että brittien sotilaslentäjät suu vaahdossa pohtivat siviilien surmaamista, kun he piirsivät kuvioitaan Kaivopuiston ylle. He lensivät siitä ilosta, että ihminen kykenee olemaan vapaa taivaalla, tuottamaan iloa alhaalla oleville katsojille ja käyttämään hankittuja taitojaan  vaikean koneen hallintaan. 

]]>
6 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238218-tuhon-vai-rauhan-havittajat#comments Kotimaa Hävittäjä Ilmailuteollisuus Politiikka Rauhanliike Sat, 10 Jun 2017 08:19:35 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238218-tuhon-vai-rauhan-havittajat
Lisää keppareita maanpuolustuksen tarpeisiin http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235050-lisaa-keppareita-maanpuolustuksen-tarpeisiin <p>Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikkö, kenraali Gerasimov on toistuvasti puhunut sodankäynnin muutoksesta. Sodalla ja rauhalla ei ole enää selvää rajaa. Tarinat, kuvat, äänet ja tunteet iskevät vastustajaan jo kauan ennen yhdenkään laukauksen ampumista. Tässä sodankäynnissä ammattilaisia ovat tarinankertojat.</p><p>Helsingin Sanomat kirjoitti 26.3. keppihevosharrastajista, eli keppareista. Luin artikkelin mielenkiinnolla. Harrastuksen parissa on kasvamassa tarinankerronnan ammattilaisia. Vieläpä rohkeita sellaisia. Keppariväen hevosilla on kaikilla tarinansa, taustansa, tunteensa ja tavoitteensa. Heidän ratsastajansa ovat osa suurta tarinankertomisen joukkoa. Tarinaansa he elävöittävät liikkeellä ja sosiaalisia suhteitaan he vahvistavat yhteisellä kertomuksella. He viis välittävät niistä, jotka eivät ymmärrä tarinankerronnan mahtavaa voimaa.</p><p>Tarina on asevoimille mahtava ase,&nbsp; suuri uhka ja sietokyvyn kivijalka. Taistelukentällä tarinat ovat aina olleet merkittävässä&nbsp; roolissa. Niillä on saatu joukko taistelemaan ylivoimaa vastaan, vastustamaan väsymystä ja tappiomielialaa, sekä perustelemaan voiman käyttöä. Tarinoilla on lyöty asevoimia laukaustakaan ampumatta, valloitettu voittamattomia linnoituksia ja käynnistetty &nbsp;kansanmurhia. Sana ja kuva ovat mahtavia aseita.</p><p>Strategisen viestinnän suunnittelijana etsin aina tarinankertomisen ammattilaisia. Olen itse pelannut roolipelejä kahdeksankymmentäluvun puolivälistä lähtien ja siten osallistunut tuhansien tarinoiden kertomiseen. Olen työssäni alkanut ymmärtää, kuinka valmiudet nykyaikaiseen sodankäyntiin syntyvät oudoissa ympäristöissä. Kepparit, roolipelaajat, kirjailijat, elokuvantekijät &ndash; kaikki hankkivat valmiuksia, joita tarvitaan intensiivisellä taistelukentällä, jossa kenraali Gerasimovin mukaan taistellaan jo nyt.</p><p>Puolustusvoimien upseerikoulutus antaa heikot valmiudet tarinankerrontaan. Se ei anna valmiuksia informaatiosodankäynnin kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen, eikä anna riittäviä valmiuksia kohdata informaatiovaikuttamista. Onneksi &nbsp;edes loistava koulujärjestelmämme antaa hyvän pohjan. Meidän peruskoulutuksessamme informaatiosodankäynti on elektromagneettisen kentän hallintaa, tietoverkkosodankäyntiä, operaatio- ja tietoturvallisuutta. &nbsp;Kokonaisuuden ymmärtämiseen pyrkivät informaatiosodan ammattilaiset joutuvat käymään pitkän ja vaivalloisen itseoppimisprosessin hallitakseen retorisia taitoja, tunnistaakseen informaatiovaikuttamista ja käyttääkseen sanan voimaa sen todellisessa merkityksessä. Puutteemme ovat liian näkyvillä. Jokainen retoriikan tutkija voi nähdä sen kirjoituksistamme, jotka täyttyvät faktasta ja huutavat tunteettomuuttaan. Me emme osaa vielä kertoa tarinaa. Samalla se tarkoittaa sitä, että toisen tarina tulee voittamaan omamme.</p><p>Onneksi myös me pyrimme kehittymään. Hitaasti, mutta oikeaan suuntaan. Me emme halua, että meidät lyödään informaatiorintamalla. Olemme perustaneet visuaalisen kerronnan tulivoimaa. Taistelukamera-ammattilaisemme Kaartin jääkärirykmentissä kouluttavat nykypäivän taistelukentälle tuiki tärkeitä informaatiosodan reserviläisiä. Maanpuolustuskorkeakoulu yrittää ravistella harteiltaan kineettisen ajattelun painolastia ja pyrkii vastaamaan taistelukentän muutokseen. Laadullinen ajattelu alkaa löysäämään määrällisen koulukunnan hirttoköyttä. &nbsp;Puolustusvoimien johdossa ovat silmät auenneet. Muutos on hidasta, mutta oikean suuntaista. Hyviä tuulia suomalaisten puolustamisen kannalta.</p><p>Myös henkilöstö on muuttumassa. Kolmekymmpiset upseerimme suhtautuvat tarinoihin eri tavalla. He ovat kasvaneet mediaympäristössä, jossa tarinoita tarjotaan muussakin, kuin kirjojen muodossa. Monet uskaltavat jo &nbsp;rohkeasti keskustella tarinoiden merkityksestä perinteisen voimankäytön rinnalla. He kulkevat sujuvasti Skyrimin, Mass Effectin ja roolipelien maailmassa. Valitettavasti he ovat joutuneet hankkimaan informaatiosodankäynnin valmiutensa ympäristössä, joka on ajatellut vain määrällisesti, laskenut tunteettomasti ja suunnitellut niiden faktojen perusteella, mihin upseereillamme on muodollisen koulutuksen tuottama ymmärrys.</p><p>Jos minun pitäisi toivoa jotain, toivoisin meille koulutusta ja &nbsp;kykyä ajatella sodankäyntiä osana suurempaa kertomusta. Ilman tarinaa ei voi taistella. Toivoisin myös, että ymmärtäisimme, miksi me yleensä valmistaudumme käyttämään sotilaallista voimaa. Sitä käytetään vain ja ainoastaan jonkun tarinan tähden. Meidän tarinamme liittyy tavalla tai toisella tavallisen suomalaisen puolustamiseen. Ottaisin siksi mielelläni tiimiini tai esimiehekseni niitä upseereja, joilla on tarinankerronnan taustaa ja ymmärrystä. Joidenkin vuosien päästä saisin ehkä mahdollisuuden työskennellä kepparitaustaisten ammattilaisten kanssa.</p><p>Keppariharrastajille haluan sanoa, että&nbsp; ymmärrän heidän harrastuksensa luonteen, &nbsp;enkä halua sitä millään muotoa militarisoida, kuten pesäpallolle tehtiin, mutta kovia valmiuksia se luo modernin taistelukentän ymmärtämiseen.&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikkö, kenraali Gerasimov on toistuvasti puhunut sodankäynnin muutoksesta. Sodalla ja rauhalla ei ole enää selvää rajaa. Tarinat, kuvat, äänet ja tunteet iskevät vastustajaan jo kauan ennen yhdenkään laukauksen ampumista. Tässä sodankäynnissä ammattilaisia ovat tarinankertojat.

Helsingin Sanomat kirjoitti 26.3. keppihevosharrastajista, eli keppareista. Luin artikkelin mielenkiinnolla. Harrastuksen parissa on kasvamassa tarinankerronnan ammattilaisia. Vieläpä rohkeita sellaisia. Keppariväen hevosilla on kaikilla tarinansa, taustansa, tunteensa ja tavoitteensa. Heidän ratsastajansa ovat osa suurta tarinankertomisen joukkoa. Tarinaansa he elävöittävät liikkeellä ja sosiaalisia suhteitaan he vahvistavat yhteisellä kertomuksella. He viis välittävät niistä, jotka eivät ymmärrä tarinankerronnan mahtavaa voimaa.

Tarina on asevoimille mahtava ase,  suuri uhka ja sietokyvyn kivijalka. Taistelukentällä tarinat ovat aina olleet merkittävässä  roolissa. Niillä on saatu joukko taistelemaan ylivoimaa vastaan, vastustamaan väsymystä ja tappiomielialaa, sekä perustelemaan voiman käyttöä. Tarinoilla on lyöty asevoimia laukaustakaan ampumatta, valloitettu voittamattomia linnoituksia ja käynnistetty  kansanmurhia. Sana ja kuva ovat mahtavia aseita.

Strategisen viestinnän suunnittelijana etsin aina tarinankertomisen ammattilaisia. Olen itse pelannut roolipelejä kahdeksankymmentäluvun puolivälistä lähtien ja siten osallistunut tuhansien tarinoiden kertomiseen. Olen työssäni alkanut ymmärtää, kuinka valmiudet nykyaikaiseen sodankäyntiin syntyvät oudoissa ympäristöissä. Kepparit, roolipelaajat, kirjailijat, elokuvantekijät – kaikki hankkivat valmiuksia, joita tarvitaan intensiivisellä taistelukentällä, jossa kenraali Gerasimovin mukaan taistellaan jo nyt.

Puolustusvoimien upseerikoulutus antaa heikot valmiudet tarinankerrontaan. Se ei anna valmiuksia informaatiosodankäynnin kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen, eikä anna riittäviä valmiuksia kohdata informaatiovaikuttamista. Onneksi  edes loistava koulujärjestelmämme antaa hyvän pohjan. Meidän peruskoulutuksessamme informaatiosodankäynti on elektromagneettisen kentän hallintaa, tietoverkkosodankäyntiä, operaatio- ja tietoturvallisuutta.  Kokonaisuuden ymmärtämiseen pyrkivät informaatiosodan ammattilaiset joutuvat käymään pitkän ja vaivalloisen itseoppimisprosessin hallitakseen retorisia taitoja, tunnistaakseen informaatiovaikuttamista ja käyttääkseen sanan voimaa sen todellisessa merkityksessä. Puutteemme ovat liian näkyvillä. Jokainen retoriikan tutkija voi nähdä sen kirjoituksistamme, jotka täyttyvät faktasta ja huutavat tunteettomuuttaan. Me emme osaa vielä kertoa tarinaa. Samalla se tarkoittaa sitä, että toisen tarina tulee voittamaan omamme.

Onneksi myös me pyrimme kehittymään. Hitaasti, mutta oikeaan suuntaan. Me emme halua, että meidät lyödään informaatiorintamalla. Olemme perustaneet visuaalisen kerronnan tulivoimaa. Taistelukamera-ammattilaisemme Kaartin jääkärirykmentissä kouluttavat nykypäivän taistelukentälle tuiki tärkeitä informaatiosodan reserviläisiä. Maanpuolustuskorkeakoulu yrittää ravistella harteiltaan kineettisen ajattelun painolastia ja pyrkii vastaamaan taistelukentän muutokseen. Laadullinen ajattelu alkaa löysäämään määrällisen koulukunnan hirttoköyttä.  Puolustusvoimien johdossa ovat silmät auenneet. Muutos on hidasta, mutta oikean suuntaista. Hyviä tuulia suomalaisten puolustamisen kannalta.

Myös henkilöstö on muuttumassa. Kolmekymmpiset upseerimme suhtautuvat tarinoihin eri tavalla. He ovat kasvaneet mediaympäristössä, jossa tarinoita tarjotaan muussakin, kuin kirjojen muodossa. Monet uskaltavat jo  rohkeasti keskustella tarinoiden merkityksestä perinteisen voimankäytön rinnalla. He kulkevat sujuvasti Skyrimin, Mass Effectin ja roolipelien maailmassa. Valitettavasti he ovat joutuneet hankkimaan informaatiosodankäynnin valmiutensa ympäristössä, joka on ajatellut vain määrällisesti, laskenut tunteettomasti ja suunnitellut niiden faktojen perusteella, mihin upseereillamme on muodollisen koulutuksen tuottama ymmärrys.

Jos minun pitäisi toivoa jotain, toivoisin meille koulutusta ja  kykyä ajatella sodankäyntiä osana suurempaa kertomusta. Ilman tarinaa ei voi taistella. Toivoisin myös, että ymmärtäisimme, miksi me yleensä valmistaudumme käyttämään sotilaallista voimaa. Sitä käytetään vain ja ainoastaan jonkun tarinan tähden. Meidän tarinamme liittyy tavalla tai toisella tavallisen suomalaisen puolustamiseen. Ottaisin siksi mielelläni tiimiini tai esimiehekseni niitä upseereja, joilla on tarinankerronnan taustaa ja ymmärrystä. Joidenkin vuosien päästä saisin ehkä mahdollisuuden työskennellä kepparitaustaisten ammattilaisten kanssa.

Keppariharrastajille haluan sanoa, että  ymmärrän heidän harrastuksensa luonteen,  enkä halua sitä millään muotoa militarisoida, kuten pesäpallolle tehtiin, mutta kovia valmiuksia se luo modernin taistelukentän ymmärtämiseen. 

]]>
4 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235050-lisaa-keppareita-maanpuolustuksen-tarpeisiin#comments Keppari Kepparit Keppihevonen maanpuolustus Wed, 05 Apr 2017 08:02:28 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235050-lisaa-keppareita-maanpuolustuksen-tarpeisiin
Kuolemattomien sukupolvi http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225674-kuolemattomien-sukupolvi <p>Ajoin viikko sitten kahden viisitoistavuotiaan kanssa kohti kotia. Keskustelu takapenkkiläisten kanssa syventyi siihen, miten he hahmottavat maailmansa muutaman vuosikymmenen päähän. Mikä oli heidän näkymänsä suhteessa teknologiaan ja tulevaisuuteen. Huomasin aika pian, että nuorten mielenkiinto oli pikemminkin ensi viikossa, kuin vuodessa 2060. &nbsp;Aloitin aiheesta monologin, kuten ärsyttävä aikuinen usein tekee. Tällä kertaa monologia kuitenkin kuunneltiin mielenkiinnolla. Puhuttiin kuolemattomuudesta.</p><p>Pohdin sitä, onko nykyinen sukupolvi ensimmäinen, joka ei kuole vanhuuteen? Poistaako teknologinen kehitys vanhuuden, kuin taudin ja tuottaa siten 2000-luvulla syntyneistä ensimmäisen kuolemattomien ihmisten joukon? Olisivatko nämä viisitoistavuotiaat osa ensimmäisiä &rdquo;ikuisia&rdquo;?</p><p>Tänä päivänä kuolemattomuutta kohden mennään usealla eri tasolla. Biologisella tutkimusalueella elinten kasvattaminen, solujen uusiutumiseen liittyvä tutkimus ja tappavien tautien hoito etenevät vauhdilla. Digitalisaatio ja aivotutkimus avaavat täysin uusia ovia. Ihmisen ja koneen yhdistäminen kyborgiksi ei pian ole enää scifiä. Kuolematonta ihmistä kohti mennään lukuisilla tieteen osa-alueilla. Yhden laahatessa perässä, toinen kokonaisuus ottaa harppauksia.</p><p>Aloitin kuvailun biologiasta. Elimiä ja eri ihmisen osia voidaan kasvattaa ja vaihtaa. Tällä vuosisadalla jokaiselle ihmisille voidaan kasvattaa yksilöllisiä varaosia suoraan laboratoriossa. Hermokudoksia voidaan tuottaa, maksa vaihtaa ja pääkin liittää uuteen vartaloon. Olisiko vaihtovartalokin kasvatettu ja varastoitu juuri minua varten? Vuoteen 2060 mennessä vain aivot olisivat erityisessä suojelussa. Muu keho olisi vain huollon ja varaosien kohde. &nbsp;</p><p>Jatkoin pohdintaa eteenpäin, siirtyen digitalisaation ja tietoisuuden väliseen suhteeseen. Jos aivot voidaan mallintaa, ne voidaan digitalisoida. Jos ne voidaan digitalisoida, voidaan tietoisuus tallentaa suorana kopiona. On luultavasti vain ajan kysymys, milloin digitaaliset kopiot sinusta ja minusta ovat olemassa. Jos näin tapahtuu, on ihmisestä olemassa backup. Kopio, joka voidaan istuttaa tuhoutuneen vartalon ja aivojen tilalle kasvatettuun biologiseen olentoon. Näin ollen todellinen kuolema tarkoittaisi sekä biologis-teknisen, että digitaalisen olemuksen tuhoa.</p><p>Digitalisoitua minää voisi ajatella myös pelkkänä läsnäolona verkossa tai virtuaaliympäristössä. Kuka kehoa tarvitsee? Eikö tietoisuus voisi olla vapaa biologisen kehon vankilasta ja toimia täydellisesti myös virtuaalihahmossa? Puettuna digitaaliseksi olennoksi silloin kun tarvitsee. Mitä se merkitsisi tietoisuudelle? Olisiko se kuolemattomuutta?</p><p>Tässä vaiheessa nuoret jo pudistelivat päätään. Liian utopistista pohdintaa. En suostunut vielä lopettamaan monologia ja laittamaan takaisin radiota päälle. Mitä kuolemattomuus merkitsisi yhteiskunnallisesti?</p><p>Yksi ihmistä voimakkaimmin ajavista voimista on tietoisuus kuolevaisuudesta, ajan rajallisuudesta ja päättymisestä. Lopusta, joka tulee vääjäämättä. Työ on tehtävä valmiiksi, sillä siihen on budjetoitu rajallinen aika. Ihminen pyrkii kehittymään, sillä hänellä on siihen varattu vain vähän vuosia. Kuolevaisuuden ajatus löytyy myös monen ideologian taustalta. Se on suuria monoteistisia uskoja ajava voima. &nbsp;Nationalisminkin eetoksena on viime kädessä uhrautuminen yhteisön ja valtion edestä. Jääminen kansakunnan kollektiiviseen muistiin.</p><p>Kuolematon ihminen sen sijaan ei tarvitse ajan käsitettä. Hän on saman tein vapaa tavoitteista. Mitä väliä sillä on, jos olen sata vuotta juuri nyt tekemättä mitään? Entä mitä jos opiskelisin seitsemännentoista ammattini? Kannattako ajaa ajokortti? Kolmenkymmenen vuoden päästä autot kuitenkin ajavat itseään. Antaisinko takapihan villiintyä huvikseni viisikymmentä vuotta? Senhän voi siistiä myöhemmin.</p><p>Kuolemattomuus pysäyttäisi yhteiskunnan ideoiden tasalla kuin voimakas ja puristava jarrutus. Nopeudesta täydelliseen hitauteen ja väistämättömään välinpitämättömyyteen. Kuolemattomuus toisi myös mukanaan suuren kysymyksen väestönkasvusta. Yhteiskunnan olisi aloitettava voimakas väestönkasvun säätely. Se tarkoittaisi suurta ja syvälle ulottuvaa muutosta koko evoluutiokäsitteeseen ja ihmisen elämän tarkoitukseen. Vain harvat ja valitut saisivat lisääntyä. Normista poikkeavia rangaistaisiin ankarasti. Mutta miten? Vankilassa parikymmentä vuotta? Vain kuolemanrangaistus olisi kuolemattomalle riittävän suuri sanktio.</p><p>Kuolemattomuus tarkoittaisi myös konservatiivisuutta ja pysähtyneisyyttä, sillä uudet yksilöt tuovat tullessaan muutoksen, jota vanhat eivät halua tai jaksa toteuttaa. Samat asenteiden juoksuhaudat, samat ajatukset, samat kiistat vuosisadasta toiseen. Ja vaikka ihmisen viisaus voisi vuosisatojen aikana kasvaa, monet eivät olisi valmiita kehittymään, oppimaan ja muuttumaan.</p><p>Kuolemattomuus voisi johtaa myös anarkiaan, sillä kun kaikki on nähty ja koettu, pitää ihmisen voittaa loputtoman turruttava ja ahdistava jollain uudella. Loputtomasti jotain uutta. Mitkään arvot, eikä mikään etiikka olisi riitävä pitämään kasassa loputtomasti tylsistyneiden joukkoja. Uusi yhteiskunta olisi niin bakkanaalinen ja irvokas, että sitä ei ole nähty edes keisari Caligulan hovissa.</p><p>Kuolemattomuus olisi täynnä monotoniaa, toivottomuutta ja ahdistusta, sillä ihminen saa voimaa unelmista, toiveista, odotuksesta ja rajallisuuden hahmottamisesta. Kuolemattomuus riistäisi ihmiseltä muutoksen tuottamaan mielihyvään. Loputtomat päivät sekoittuvat loputtomiin viikonloppuihin, parisuhteisiin, matkoihin, elämyksiin ja erilaisiin ihmisiin. Loputtomiin sarjaparisuhteisiin ja ylitsepääsemättömään tylsyyteen ja ahdistukseen. Kuolemattomien joukko olisi yksi valtava psyykkisesti sairaiden yksilöiden loputon kärsimys.</p><p>Aloin ymmärtää monologini loppuvaiheessa, että vaikka kuolemattomuuden syvällisiä vaikutuksia on pohdittu laajasti muun muassa filosofien, teologien, fyysikoiden, sosiologien, lääkärien ja tulevaisuustutkijoiden voimin, ei vaikusten todellista määrää hahmota kukaan</p><p>Pelottavinta on se, että mikään indikaattori ei osoita tämän kehityksen olevan utopiaa. Päin vastoin. Kaikki tutkimus ja teknologisen kehityksen käyrät osoittavat kohti &nbsp;kiihtyvää kasautuvan tiedon ja sen sovellusten kasvua. Kuolemattomuus tulee väistämättä. Joutuvatko minun lapseni kohtamaan tuon todellisuuden? Saattaa olla niin, sillä heidän elinajanodotteensa on jo reilusti yli sata vuotta. Sata vuotta on ikuisuus tämän päivän teknologisessa kehityksessä.</p><p>Päätin monologini siihen ajatukseen, että kuolemattomienkin on ratkaistava elinympäristönsä olemassaolon kysymys. Lämpiävä maapallo voi olla se ainoa kuolema, jonka kuolemattomat voivat kohdata lajina. Jos kuolemattomat tuhoavat elinympäristönsä, voi kuolema hävittää ikuisesti elävien lajin, ennen kuin he pääsevät irti planeetan kahleista. Olisko niin, että me ehdimme tuhoamme planeetan ja siten riistämme kuolemattomilta heidän kuolemattomuutensa?</p><p>Jää nähtäväksi, ehtiikö ihmiskunta pelastamaan kotinsa, ennen kuin he pääsevät kuoleman ikeestä. Kumpikin vaihtoehto, kuolemattomuus ja lajimme tuho on minulle kauhistus. Yksi ajatus kuitenkin lohduttaa: onneksi en tule näkemään digitalisoitua minää, enkä loputonta monotonista elämää samojen ihmisten ja samojen asioiden parissa.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Ajoin viikko sitten kahden viisitoistavuotiaan kanssa kohti kotia. Keskustelu takapenkkiläisten kanssa syventyi siihen, miten he hahmottavat maailmansa muutaman vuosikymmenen päähän. Mikä oli heidän näkymänsä suhteessa teknologiaan ja tulevaisuuteen. Huomasin aika pian, että nuorten mielenkiinto oli pikemminkin ensi viikossa, kuin vuodessa 2060.  Aloitin aiheesta monologin, kuten ärsyttävä aikuinen usein tekee. Tällä kertaa monologia kuitenkin kuunneltiin mielenkiinnolla. Puhuttiin kuolemattomuudesta.

Pohdin sitä, onko nykyinen sukupolvi ensimmäinen, joka ei kuole vanhuuteen? Poistaako teknologinen kehitys vanhuuden, kuin taudin ja tuottaa siten 2000-luvulla syntyneistä ensimmäisen kuolemattomien ihmisten joukon? Olisivatko nämä viisitoistavuotiaat osa ensimmäisiä ”ikuisia”?

Tänä päivänä kuolemattomuutta kohden mennään usealla eri tasolla. Biologisella tutkimusalueella elinten kasvattaminen, solujen uusiutumiseen liittyvä tutkimus ja tappavien tautien hoito etenevät vauhdilla. Digitalisaatio ja aivotutkimus avaavat täysin uusia ovia. Ihmisen ja koneen yhdistäminen kyborgiksi ei pian ole enää scifiä. Kuolematonta ihmistä kohti mennään lukuisilla tieteen osa-alueilla. Yhden laahatessa perässä, toinen kokonaisuus ottaa harppauksia.

Aloitin kuvailun biologiasta. Elimiä ja eri ihmisen osia voidaan kasvattaa ja vaihtaa. Tällä vuosisadalla jokaiselle ihmisille voidaan kasvattaa yksilöllisiä varaosia suoraan laboratoriossa. Hermokudoksia voidaan tuottaa, maksa vaihtaa ja pääkin liittää uuteen vartaloon. Olisiko vaihtovartalokin kasvatettu ja varastoitu juuri minua varten? Vuoteen 2060 mennessä vain aivot olisivat erityisessä suojelussa. Muu keho olisi vain huollon ja varaosien kohde.  

Jatkoin pohdintaa eteenpäin, siirtyen digitalisaation ja tietoisuuden väliseen suhteeseen. Jos aivot voidaan mallintaa, ne voidaan digitalisoida. Jos ne voidaan digitalisoida, voidaan tietoisuus tallentaa suorana kopiona. On luultavasti vain ajan kysymys, milloin digitaaliset kopiot sinusta ja minusta ovat olemassa. Jos näin tapahtuu, on ihmisestä olemassa backup. Kopio, joka voidaan istuttaa tuhoutuneen vartalon ja aivojen tilalle kasvatettuun biologiseen olentoon. Näin ollen todellinen kuolema tarkoittaisi sekä biologis-teknisen, että digitaalisen olemuksen tuhoa.

Digitalisoitua minää voisi ajatella myös pelkkänä läsnäolona verkossa tai virtuaaliympäristössä. Kuka kehoa tarvitsee? Eikö tietoisuus voisi olla vapaa biologisen kehon vankilasta ja toimia täydellisesti myös virtuaalihahmossa? Puettuna digitaaliseksi olennoksi silloin kun tarvitsee. Mitä se merkitsisi tietoisuudelle? Olisiko se kuolemattomuutta?

Tässä vaiheessa nuoret jo pudistelivat päätään. Liian utopistista pohdintaa. En suostunut vielä lopettamaan monologia ja laittamaan takaisin radiota päälle. Mitä kuolemattomuus merkitsisi yhteiskunnallisesti?

Yksi ihmistä voimakkaimmin ajavista voimista on tietoisuus kuolevaisuudesta, ajan rajallisuudesta ja päättymisestä. Lopusta, joka tulee vääjäämättä. Työ on tehtävä valmiiksi, sillä siihen on budjetoitu rajallinen aika. Ihminen pyrkii kehittymään, sillä hänellä on siihen varattu vain vähän vuosia. Kuolevaisuuden ajatus löytyy myös monen ideologian taustalta. Se on suuria monoteistisia uskoja ajava voima.  Nationalisminkin eetoksena on viime kädessä uhrautuminen yhteisön ja valtion edestä. Jääminen kansakunnan kollektiiviseen muistiin.

Kuolematon ihminen sen sijaan ei tarvitse ajan käsitettä. Hän on saman tein vapaa tavoitteista. Mitä väliä sillä on, jos olen sata vuotta juuri nyt tekemättä mitään? Entä mitä jos opiskelisin seitsemännentoista ammattini? Kannattako ajaa ajokortti? Kolmenkymmenen vuoden päästä autot kuitenkin ajavat itseään. Antaisinko takapihan villiintyä huvikseni viisikymmentä vuotta? Senhän voi siistiä myöhemmin.

Kuolemattomuus pysäyttäisi yhteiskunnan ideoiden tasalla kuin voimakas ja puristava jarrutus. Nopeudesta täydelliseen hitauteen ja väistämättömään välinpitämättömyyteen. Kuolemattomuus toisi myös mukanaan suuren kysymyksen väestönkasvusta. Yhteiskunnan olisi aloitettava voimakas väestönkasvun säätely. Se tarkoittaisi suurta ja syvälle ulottuvaa muutosta koko evoluutiokäsitteeseen ja ihmisen elämän tarkoitukseen. Vain harvat ja valitut saisivat lisääntyä. Normista poikkeavia rangaistaisiin ankarasti. Mutta miten? Vankilassa parikymmentä vuotta? Vain kuolemanrangaistus olisi kuolemattomalle riittävän suuri sanktio.

Kuolemattomuus tarkoittaisi myös konservatiivisuutta ja pysähtyneisyyttä, sillä uudet yksilöt tuovat tullessaan muutoksen, jota vanhat eivät halua tai jaksa toteuttaa. Samat asenteiden juoksuhaudat, samat ajatukset, samat kiistat vuosisadasta toiseen. Ja vaikka ihmisen viisaus voisi vuosisatojen aikana kasvaa, monet eivät olisi valmiita kehittymään, oppimaan ja muuttumaan.

Kuolemattomuus voisi johtaa myös anarkiaan, sillä kun kaikki on nähty ja koettu, pitää ihmisen voittaa loputtoman turruttava ja ahdistava jollain uudella. Loputtomasti jotain uutta. Mitkään arvot, eikä mikään etiikka olisi riitävä pitämään kasassa loputtomasti tylsistyneiden joukkoja. Uusi yhteiskunta olisi niin bakkanaalinen ja irvokas, että sitä ei ole nähty edes keisari Caligulan hovissa.

Kuolemattomuus olisi täynnä monotoniaa, toivottomuutta ja ahdistusta, sillä ihminen saa voimaa unelmista, toiveista, odotuksesta ja rajallisuuden hahmottamisesta. Kuolemattomuus riistäisi ihmiseltä muutoksen tuottamaan mielihyvään. Loputtomat päivät sekoittuvat loputtomiin viikonloppuihin, parisuhteisiin, matkoihin, elämyksiin ja erilaisiin ihmisiin. Loputtomiin sarjaparisuhteisiin ja ylitsepääsemättömään tylsyyteen ja ahdistukseen. Kuolemattomien joukko olisi yksi valtava psyykkisesti sairaiden yksilöiden loputon kärsimys.

Aloin ymmärtää monologini loppuvaiheessa, että vaikka kuolemattomuuden syvällisiä vaikutuksia on pohdittu laajasti muun muassa filosofien, teologien, fyysikoiden, sosiologien, lääkärien ja tulevaisuustutkijoiden voimin, ei vaikusten todellista määrää hahmota kukaan

Pelottavinta on se, että mikään indikaattori ei osoita tämän kehityksen olevan utopiaa. Päin vastoin. Kaikki tutkimus ja teknologisen kehityksen käyrät osoittavat kohti  kiihtyvää kasautuvan tiedon ja sen sovellusten kasvua. Kuolemattomuus tulee väistämättä. Joutuvatko minun lapseni kohtamaan tuon todellisuuden? Saattaa olla niin, sillä heidän elinajanodotteensa on jo reilusti yli sata vuotta. Sata vuotta on ikuisuus tämän päivän teknologisessa kehityksessä.

Päätin monologini siihen ajatukseen, että kuolemattomienkin on ratkaistava elinympäristönsä olemassaolon kysymys. Lämpiävä maapallo voi olla se ainoa kuolema, jonka kuolemattomat voivat kohdata lajina. Jos kuolemattomat tuhoavat elinympäristönsä, voi kuolema hävittää ikuisesti elävien lajin, ennen kuin he pääsevät irti planeetan kahleista. Olisko niin, että me ehdimme tuhoamme planeetan ja siten riistämme kuolemattomilta heidän kuolemattomuutensa?

Jää nähtäväksi, ehtiikö ihmiskunta pelastamaan kotinsa, ennen kuin he pääsevät kuoleman ikeestä. Kumpikin vaihtoehto, kuolemattomuus ja lajimme tuho on minulle kauhistus. Yksi ajatus kuitenkin lohduttaa: onneksi en tule näkemään digitalisoitua minää, enkä loputonta monotonista elämää samojen ihmisten ja samojen asioiden parissa.

]]>
6 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225674-kuolemattomien-sukupolvi#comments Ihmiskunnan tulevaisuus Kuolemattomuus Tiede Mon, 07 Nov 2016 13:31:09 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225674-kuolemattomien-sukupolvi
Voiko puolustuspolitiikka olla konsensuspolitiikkaa? http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/223370-voiko-puolustuspolitiikka-olla-konsensuspolitiikkaa <p>Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja puolustusvaliokunnan jäsen, Krista Mikkonen kirjoitti tämän päivän Helsingin Sanomien mielipidepalstalla puolustuksen turvaamisesta nykyaikaisin ja kustannustehokkain keinoin. Yksi keinoista olisi asevelvollisuuden maltillinen muutos kohti vapaaehtoisuutta, mikä on vihreiden tavoite.&nbsp; Perusongelma näissä kannanotoissa on se, että puolustuspolitiikan tekoon liittyy vahvasti oman poliittisen agendan ajaminen. Se ei välttämättä sovi hyvin yhteen puolustuksen tarkoituksenmukaisuuden tai tehokkuuden kanssa.</p><p>Puolustuksen suunnittelu on vahvasti salattua työtä. Vain harvat sotilaatkaan pääsevät käsiksi puolustussuunnittelun ytimeen. Sitä työtä tehdään pääsääntöisesti pitkälle koulutettujen ja kokeneiden upseerien toimesta. Puolustussuunnittelun kaikkein salaisimpia tietoja ei luovuteta talon ulkopuolelle. Menettely synnyttää väistämättä tilanteen, jossa kansanedustajien ja puolustuksesta kiinnostuneiden arvioista puuttuu mahdollisuus varmistaa tiedot suoraan alkuperäislähteistä. Se johtaa siihen, että puolustuspolitiikka on herkemmin altis puolueiden arvolinjauksille. Tällaisena voidaan pitää kansanedustaja Mikkosen ja vihreiden painotuksia asevelvollisuuteen tai reservin määrään ja laatuun liittyen.</p><p>Tutkin vuosina 2014-2015&nbsp; eri puolueiden ja kansanedustajien mielipiteitä puolustuksesta Ukrainan kriisin aiheuttamassa kehyksessä. Tutkimusaineistoa kertyi tuhansia sivuja. Aineistosta näkyi hyvin se, miten puolueet suhtautuvat puolustuspolitiikkaan äänestäjiensä näkökulmia myötäillen. Politiikassa tämä ei tietenkään ole mikään löydös. Vihreiden puolustuspolitiikkaa leimaa liberaalien arvojen maailma. Asepalveluksesta on saatava sukupuolineutraali ja vapaaehtoinen, sillä niin puoluetoimistolla lasketaan vihreiden äänestäjien ajattelevan. Siten puolustuspolitiikka on rakennettava tämän lähtökohdan ympärille. Luonnollinen seuraus on se, että puolustuspoliittinen ajattelu lähtee tyystin eri lähtökohdista, kuin sotilaallinen ajattelu.</p><p>Sotilaallisessa puolustussuunnittelussa tehdään strateginen tilannearvio, arvioidaan tiedustelutietojen perusteella eri uhkaskenaarioita, verrataan omia mahdollisuuksia ja kykyjä uhkiin ja rakennetaan mahdollisimman toimiva kone vastaamaan potentiaaliseen uhkaan resursseilla, joita poliittinen johto antaa. Puoluepoliittisessa ajattelussa lähdetään siitä, mikä on äänestäjien näkemys puolustuspolitiikasta ja linjataan puolustuspolitiikka sen mukaisesti. Tilanne saattaisi näyttää erilaiselta, jos puoluejohdolla olisi käytettävissään kaikki puolustussuunnitteluun liittyvä aineisto. Valitettavasti se ei ole kansallisen turvallisuuden näkökulmasta järkevää, joten puolueiden johdon pitää luottaa sotilaiden asiantuntijuuteen kaikkein kriittisimmissä tekijöissä. &nbsp;</p><p>Miksi sitten puolustuspoliittisia näkemyseroja syntyy siitä huolimatta, että Puolustusvoimien asiantuntijat informoivat poliitikkoja? Koska he eivät joko a) luota sotilaiden asiantuntemukseen, b) halua sotilaiden ohjaavan yhtä politiikan osa-aluetta, c) voi sitä tehdä, koska äänestäjät kaikkoavat. Hyvin usein oikeat vastaukset ovat b ja c. Poliitikkojen kommenttien perusteella he periaatteessa luottavat Puolustusvoimien asiantuntija-arvioihin. Toisaalta jotkut poliitikoista tuntuvat ajattelevan, että Puolustusvoimat ajaa omia etujaan tai &nbsp;liioittelee puolustuksen tarpeita.</p><p>Puoluepolitiikassa on mahdotonta, että puolueen edustajat ottaisivat vastakkaisen kannan, kuin mitä heidän äänestäjiensä enemmistö ajattelee. Vasemmistoliitto ei koskaan voisi puolustaa NATO-jäsenyyttä, vaikka osoitettaisiin, että sen edut olisivat puolustuskyvyn kannalta kiistattomat. Vihreiden puoluejohto ei voi kannattaa asevelvollisuutta, koska se sotii heidän äänestäjiensä liberaalia arvomaailmaa vastaan. Perussuomalaisten olisi vaikea luopua asevelvollisuudesta, vaikka Puolustusvoimat yhtäkkiä muuttaisikin laskelmien perusteella arviotaan. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa puolustuspolitiikkaa ei voida tehdä konsensuspohjaisesti. Sitä tehdään puoluepoliittisin arvoperustein ilman ensilähteisiin perustuvia tietoja puolustuksen vaatimuksista. Kanervan työryhmän paperi, Puolustuksen pitkän aikavälin haasteet (2014) oli tässä poikkeus, sillä se oli puoluepolitiikasta huolimatta suhteellisen konsensushakuinen. Yksi syy tähän saattoi olla poikkeuksellisen rohkea ja syvälle mennyt informaation jakaminen. Vain vasemmistoliitto jätti paperiin eriävän mielipiteen ja vihreät täydentävän lausunnon. Kanervan paperin yllä olikin jo Ukrainan kriisin painava varjo.</p><p>Politiikassa voikin käydä niin, että kansanedustajille jaettu asiantuntijatieto on ristiriidassa puolueiden julkisen politiikan kanssa. Tämä asettaa puolueet vaikeisiin tilanteisiin. Puolustuspolitiikan suhteen esimerkiksi asevelvollisuus ja puolustusmäärärahat ovat tällaisia kysymyksiä. Laskelmat reservin tarpeesta tai materiaalihankinnoista saattavat olla asiantuntijatietojen valossa ristiriidassa sen kanssa, mikä puolueen virallinen ja julkinen linja on. Julkisuuteen annetaan erilaisia viestejä, kuin saadun asiantuntijatiedon perusteella voisi olettaa.</p><p>Demokraattisessa päätöksenteossa pyritään kaikilla osa-alueilla tarjoamaan paras tieto päättäjille päätöksentekoa varten. Lisäksi päättäjillä on yleensä pääsy tiedon alkulähteille. Kansallisessa turvallisuudessa tehdään kuitenkin tässä asiassa joitakin poikkeuksia. Tällöin syntyy tilanne, jossa kansanedustajan pitää luottaa asiantuntijaan pääsemättä tarkistamaan kaikkia faktoja. Menettely on kieltämättä joskus hankala ja synnyttää virhearvioita.</p><p>Puolustuksen suunnittelussa on kuitenkin hyväksyttävä lähtötietojen osittainen salaaminen. Tämä vaatimus asettaa Puolustusvoimille korkeita vaatimuksia asiantuntijuuden osoittamiseksi ja luottamuksen ylläpitämiseksi. Tästä syystä Puolustusvoimat lähettää parhaiksi asiantuntijoiksi katsomansa henkilöt perehdyttämään poliittisia päätöksentekijöitä. Päätöksentekijöille on osoitettava, että puolustuksen ratkaisut ovat tehty maksimaalisen puolustuskyvyn saavuttamiseksi, järkevillä resursseilla, &nbsp;ilman muita pyrkimyksiä.</p><p>Konsensuspolitiikka puolustuksen suhteen tuskin on mahdollista. Politiikka on arvojen ja asenteiden taistelukenttä, jossa linjauksia tehdään myös uudelleenvalinnan näkökulmasta. Se mikä on puolueen äänestäjien arvomaailmassa &nbsp;tärkeää, on usein puolueen politiikan linja.&nbsp; Onneksi nopeat linjamuutokset ovat kohtuullisen harvinaisia. Asevelvollisuuden jatkuva vahva kannatus on siitä hyvä esimerkki. Puolustussunnittelu ei ole mahdollista ilman pitkäjänteistä politiikkaa.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja puolustusvaliokunnan jäsen, Krista Mikkonen kirjoitti tämän päivän Helsingin Sanomien mielipidepalstalla puolustuksen turvaamisesta nykyaikaisin ja kustannustehokkain keinoin. Yksi keinoista olisi asevelvollisuuden maltillinen muutos kohti vapaaehtoisuutta, mikä on vihreiden tavoite.  Perusongelma näissä kannanotoissa on se, että puolustuspolitiikan tekoon liittyy vahvasti oman poliittisen agendan ajaminen. Se ei välttämättä sovi hyvin yhteen puolustuksen tarkoituksenmukaisuuden tai tehokkuuden kanssa.

Puolustuksen suunnittelu on vahvasti salattua työtä. Vain harvat sotilaatkaan pääsevät käsiksi puolustussuunnittelun ytimeen. Sitä työtä tehdään pääsääntöisesti pitkälle koulutettujen ja kokeneiden upseerien toimesta. Puolustussuunnittelun kaikkein salaisimpia tietoja ei luovuteta talon ulkopuolelle. Menettely synnyttää väistämättä tilanteen, jossa kansanedustajien ja puolustuksesta kiinnostuneiden arvioista puuttuu mahdollisuus varmistaa tiedot suoraan alkuperäislähteistä. Se johtaa siihen, että puolustuspolitiikka on herkemmin altis puolueiden arvolinjauksille. Tällaisena voidaan pitää kansanedustaja Mikkosen ja vihreiden painotuksia asevelvollisuuteen tai reservin määrään ja laatuun liittyen.

Tutkin vuosina 2014-2015  eri puolueiden ja kansanedustajien mielipiteitä puolustuksesta Ukrainan kriisin aiheuttamassa kehyksessä. Tutkimusaineistoa kertyi tuhansia sivuja. Aineistosta näkyi hyvin se, miten puolueet suhtautuvat puolustuspolitiikkaan äänestäjiensä näkökulmia myötäillen. Politiikassa tämä ei tietenkään ole mikään löydös. Vihreiden puolustuspolitiikkaa leimaa liberaalien arvojen maailma. Asepalveluksesta on saatava sukupuolineutraali ja vapaaehtoinen, sillä niin puoluetoimistolla lasketaan vihreiden äänestäjien ajattelevan. Siten puolustuspolitiikka on rakennettava tämän lähtökohdan ympärille. Luonnollinen seuraus on se, että puolustuspoliittinen ajattelu lähtee tyystin eri lähtökohdista, kuin sotilaallinen ajattelu.

Sotilaallisessa puolustussuunnittelussa tehdään strateginen tilannearvio, arvioidaan tiedustelutietojen perusteella eri uhkaskenaarioita, verrataan omia mahdollisuuksia ja kykyjä uhkiin ja rakennetaan mahdollisimman toimiva kone vastaamaan potentiaaliseen uhkaan resursseilla, joita poliittinen johto antaa. Puoluepoliittisessa ajattelussa lähdetään siitä, mikä on äänestäjien näkemys puolustuspolitiikasta ja linjataan puolustuspolitiikka sen mukaisesti. Tilanne saattaisi näyttää erilaiselta, jos puoluejohdolla olisi käytettävissään kaikki puolustussuunnitteluun liittyvä aineisto. Valitettavasti se ei ole kansallisen turvallisuuden näkökulmasta järkevää, joten puolueiden johdon pitää luottaa sotilaiden asiantuntijuuteen kaikkein kriittisimmissä tekijöissä.  

Miksi sitten puolustuspoliittisia näkemyseroja syntyy siitä huolimatta, että Puolustusvoimien asiantuntijat informoivat poliitikkoja? Koska he eivät joko a) luota sotilaiden asiantuntemukseen, b) halua sotilaiden ohjaavan yhtä politiikan osa-aluetta, c) voi sitä tehdä, koska äänestäjät kaikkoavat. Hyvin usein oikeat vastaukset ovat b ja c. Poliitikkojen kommenttien perusteella he periaatteessa luottavat Puolustusvoimien asiantuntija-arvioihin. Toisaalta jotkut poliitikoista tuntuvat ajattelevan, että Puolustusvoimat ajaa omia etujaan tai  liioittelee puolustuksen tarpeita.

Puoluepolitiikassa on mahdotonta, että puolueen edustajat ottaisivat vastakkaisen kannan, kuin mitä heidän äänestäjiensä enemmistö ajattelee. Vasemmistoliitto ei koskaan voisi puolustaa NATO-jäsenyyttä, vaikka osoitettaisiin, että sen edut olisivat puolustuskyvyn kannalta kiistattomat. Vihreiden puoluejohto ei voi kannattaa asevelvollisuutta, koska se sotii heidän äänestäjiensä liberaalia arvomaailmaa vastaan. Perussuomalaisten olisi vaikea luopua asevelvollisuudesta, vaikka Puolustusvoimat yhtäkkiä muuttaisikin laskelmien perusteella arviotaan. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa puolustuspolitiikkaa ei voida tehdä konsensuspohjaisesti. Sitä tehdään puoluepoliittisin arvoperustein ilman ensilähteisiin perustuvia tietoja puolustuksen vaatimuksista. Kanervan työryhmän paperi, Puolustuksen pitkän aikavälin haasteet (2014) oli tässä poikkeus, sillä se oli puoluepolitiikasta huolimatta suhteellisen konsensushakuinen. Yksi syy tähän saattoi olla poikkeuksellisen rohkea ja syvälle mennyt informaation jakaminen. Vain vasemmistoliitto jätti paperiin eriävän mielipiteen ja vihreät täydentävän lausunnon. Kanervan paperin yllä olikin jo Ukrainan kriisin painava varjo.

Politiikassa voikin käydä niin, että kansanedustajille jaettu asiantuntijatieto on ristiriidassa puolueiden julkisen politiikan kanssa. Tämä asettaa puolueet vaikeisiin tilanteisiin. Puolustuspolitiikan suhteen esimerkiksi asevelvollisuus ja puolustusmäärärahat ovat tällaisia kysymyksiä. Laskelmat reservin tarpeesta tai materiaalihankinnoista saattavat olla asiantuntijatietojen valossa ristiriidassa sen kanssa, mikä puolueen virallinen ja julkinen linja on. Julkisuuteen annetaan erilaisia viestejä, kuin saadun asiantuntijatiedon perusteella voisi olettaa.

Demokraattisessa päätöksenteossa pyritään kaikilla osa-alueilla tarjoamaan paras tieto päättäjille päätöksentekoa varten. Lisäksi päättäjillä on yleensä pääsy tiedon alkulähteille. Kansallisessa turvallisuudessa tehdään kuitenkin tässä asiassa joitakin poikkeuksia. Tällöin syntyy tilanne, jossa kansanedustajan pitää luottaa asiantuntijaan pääsemättä tarkistamaan kaikkia faktoja. Menettely on kieltämättä joskus hankala ja synnyttää virhearvioita.

Puolustuksen suunnittelussa on kuitenkin hyväksyttävä lähtötietojen osittainen salaaminen. Tämä vaatimus asettaa Puolustusvoimille korkeita vaatimuksia asiantuntijuuden osoittamiseksi ja luottamuksen ylläpitämiseksi. Tästä syystä Puolustusvoimat lähettää parhaiksi asiantuntijoiksi katsomansa henkilöt perehdyttämään poliittisia päätöksentekijöitä. Päätöksentekijöille on osoitettava, että puolustuksen ratkaisut ovat tehty maksimaalisen puolustuskyvyn saavuttamiseksi, järkevillä resursseilla,  ilman muita pyrkimyksiä.

Konsensuspolitiikka puolustuksen suhteen tuskin on mahdollista. Politiikka on arvojen ja asenteiden taistelukenttä, jossa linjauksia tehdään myös uudelleenvalinnan näkökulmasta. Se mikä on puolueen äänestäjien arvomaailmassa  tärkeää, on usein puolueen politiikan linja.  Onneksi nopeat linjamuutokset ovat kohtuullisen harvinaisia. Asevelvollisuuden jatkuva vahva kannatus on siitä hyvä esimerkki. Puolustussunnittelu ei ole mahdollista ilman pitkäjänteistä politiikkaa.

 

]]>
14 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/223370-voiko-puolustuspolitiikka-olla-konsensuspolitiikkaa#comments Kotimaa Konsensuspolitiikka Puolustuspolitiikka Puolustusvoimat Sun, 25 Sep 2016 11:22:55 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/223370-voiko-puolustuspolitiikka-olla-konsensuspolitiikkaa
Miksi asevelvollisuuden palauttaminen on noussut asialistalle Euroopassa? http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222167-miksi-asevelvollisuuden-palauttaminen-on-noussut-asialistalle-euroopassa <p>Helsingin Sanomat uutisoi tänään Ruotsin puolustusvoimien henkilöstöhuollon selvityksestä, jossa pohditaan asevelvollisuuden palauttamista vuonna 2019. Saksa on nostanut saman kysymyksen pöydälle. Asevelvollisuuden lakkauttaminen on alkanut arveluttamaan. Toisaalta ne maat, joissa asevelvollisuudesta on pidetty kiinni, tuntevat nyt olleensa kristallipallonsa kanssa oikeassa. Asevelvollisuus vankistaa asemiaan.</p><p>&nbsp;</p><p><em>Ammattiarmeijoiden on vaikea rekrytoida miehistöä</em></p><p>Eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden kansalaisille ammattiarmeijan miehistötehtävät eivät ole houkuttelevia. Ruotsi ei saa rekrytoitua tarpeeksi miehistöainesta. Saksa on törmännyt samaan seinään. Hyvinvointivaltioiden sosiaaliturvan, koulutuksen ja mahdollisuuksien maailmassa on hyvin vaikea löytää perustaistelijan huonosti palkattuihin tehtäviin ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä sitä työtä vuosikausia.</p><p>Perustaistelijan tehtävä ammattiarmeijassa on raskas, huonosti palkattu, hengenvaarallinen ja armottoman pitkäveteinen. Valinnanvapaus on minimissä, luovuus kuolee monotonisiin tehtäviin, eikä&nbsp; ylenemismahdollisuuksia juurikaan ole.</p><p>Vanhan sanonnan mukaan pistin on sellainen ase, että sen molemmissa päissä on työläinen. Ammattiarmeijoiden perustaistelijat tulevat lähinnä vain alimmista sosiaaliluokista. He ovat perinteisesti alhaisesti koulutettuja, ilman mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun.&nbsp; Ammattiarmeijoiden miehistötehtävät täyttyvät maahanmuuttajista, rikollisista, köyhistä ja moniongelmaisista seikkailijoista. Sellainen tuskin on eurooppalaisen hyvinvointivaltion tavoite.</p><p>Ammattiarmeijoiden rekrytointiongelmat voisi toki ratkoa rahalla. Tehtävät voidaan tehdä rahallisesti ja etujen suhteen niin houkutteleviksi , että rekrytointiongelma poistuisi. Yhtälö vaatisi kuitenkin sitä, että lähtökohdat olisivat samantapaisia kuin Yhdysvalloissa puolustusmenojen ja väestönrakenteen, sekä koulutusmahdollisuuksien osalta. Monissa asevoimissa on mahdotonta pitää yllä yhteiskunnallisesti niin korkeaa palkkatasoa, tai antaa niin merkittäviä etuja, että perustehtävissä voitaisiin pitää motivoituneita taistelijoita puolustuksen asettamisen vaatimusten verran. Ruotsi on konkreettinen esimerkki ongelmasta.</p><p><em>Asevelvollisuuden palauttaminen houkuttelee</em></p><p>Asevelvollisuuden etuna on, kuten nimi jo sanoo, se että velvollisuus on pakotettua osallistumista yhteiseen asiaan. Vapaamatkustajat pyritään minimoimaan. Myös ylemmät sosiaaliluokat osallistuvat yhteiseen puolustukseen. Etuoikeutetut yksilöt eivät voi ulkoistaa hengenvaarallista ja kurjaa työtä köyhille ja osattomille. Sisäänrakennetun sosiaalisen tasa-arvoisuuden johdosta asevelvollisuus soveltuu erityisesti sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattaviin hyvinvointiyhteiskuntiin. Se soveltuu mainiosti yhteiskuntiin, jotka haluavat pitää uskottavaan puolustukseen vaadittavat puolustusmenot suhteellisen pieninä. Asevelvollisuuden kautta voidaan tuottaa kaikkiin niihin tehtäviin taistelijoita, joita muuten olisi hyvinvointiyhteiskunnissa mahdotonta saada. Puolustuksen minimivaatimukset voidaan siten täyttää.</p><p>Asevelvollisuuden sisäänrakennettuihin etuihin kuuluu myös se, että yhteiskunnasta voidaan ottaa kansalaisia koulutukseen ja laittaa heidät sen jälkeen takaisin siviilimaailman töihin. Osaaminen laitetaan reserviin, josta se poimitaan käyttöön tarvittaessa, eikä epämotivoituneita tarvitse rekrytoida pysyviin tehtäviin. Pieni ja motivoitunut ydin pidetään rivissä kouluttamassa, suunnittelemassa, tiedustelemassa ja käyttämässä järjestelmiä, joihin tarvitaan välttämättä ammattisotilas.</p><p>Asevelvollisuuden bonuksena tulee myös se, että parhaimmat yksilöt voidaan rekrytoida vaativimpiin tehtäviin. Kukapa ei ottaisi parhaita osaajia omaan organisaatioonsa? Asevelvollisuus kasvattaa merkittävästi asevoimien henkilöstön laatua. Haittana liberaalille projektille asevelvollisuudesta on toki se, että yksilön täydellinen valinnanvapaus ei toteudu. Eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa se tarkoittaa omien yksilönvapauksien hetkellistä ja osittaista luovuttamista yhteiskunnan vapauksien vuoksi.</p><p>Asevelvollisuus nähtiin vielä 2000-luvun alussa lähinnä menneisyyden haamuna joka soveltui huonosti länsimaiseen liberalismiin. Euroopaan pitkän rauhan järkkyminen on kuitenkin osoittanut, että asevelvollisuus on kysymys, jota pitää edelleen tarkastella yhteiskunnan selviytymisen näkökulmasta. Filosofis-eettis-moraalisessa, yksilökeskeisessä keskustelussa tuntuu usein unohtuvan puolustuksen perustarkoitus.</p><p>Euroopan asevelvollisuuskeskustelu on suoraa heijastusta vaaran tunteesta. Euroopan rauhanprojektin järkkyminen näyttää selvästi sen, että kun vaarasta tulee konkreettinen, kasvaa velvollisuuksien ja yhteisöllisyyden paine. Kun vaara oli etäinen, keskityttiin yksilön etuihin ja&nbsp; vapauksiin. Nyt Euroopassa aletaan heräämään hitaasti siihen mahdollisuuteen, että sota voi olla vaihtoehto myös Euroopassa. Huoli yhteiskuntien vapauksista, itsenäisyydestä ja selviytymisestä on muuttunut todellisemmaksi.</p><p>Ongelmaksi on monissa Euroopan valtioissa muodostunut se, että pitkän rauhan keskellä tehdyissä puolustusratkaisuissa mentiin liian pitkälle. Asevelvollisuus on erittäin helppo lakkauttaa, mutta varsin vaikea palauttaa. Yksilölle annettuja vapauksia on lähes mahdoton ottaa pois demokraattisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Onneksi meillä ei asian suhteen hätiköity. &nbsp;</p><p>Voi olla, että asevelvollisuuspohdintojen seurauksena vain Ruotsissa nähdään lähiaikoina asevelvollisuuden paluu. Ruotsille uhka on konkreettinen ja heillä on usein poikkeuksellista kykyä nähdä virheratkaisut, sekä mahdollisuuksia reagoida joustavasti. Niissä Euroopan maissa, joissa uhka on vielä monen puskurivaltion takana, voidaan pitää kiinni pienistä ammattiarmeijoista, jotka soveltuvat lähinnä kansainvälisiin operaatioihin. Jos uhka kasvaa entisestään, alkaa keskustelu asevelvollisuuden palauttamisesta muuallakin, kuin NATO:n itärajan tuntumassa.</p> Helsingin Sanomat uutisoi tänään Ruotsin puolustusvoimien henkilöstöhuollon selvityksestä, jossa pohditaan asevelvollisuuden palauttamista vuonna 2019. Saksa on nostanut saman kysymyksen pöydälle. Asevelvollisuuden lakkauttaminen on alkanut arveluttamaan. Toisaalta ne maat, joissa asevelvollisuudesta on pidetty kiinni, tuntevat nyt olleensa kristallipallonsa kanssa oikeassa. Asevelvollisuus vankistaa asemiaan.

 

Ammattiarmeijoiden on vaikea rekrytoida miehistöä

Eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden kansalaisille ammattiarmeijan miehistötehtävät eivät ole houkuttelevia. Ruotsi ei saa rekrytoitua tarpeeksi miehistöainesta. Saksa on törmännyt samaan seinään. Hyvinvointivaltioiden sosiaaliturvan, koulutuksen ja mahdollisuuksien maailmassa on hyvin vaikea löytää perustaistelijan huonosti palkattuihin tehtäviin ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä sitä työtä vuosikausia.

Perustaistelijan tehtävä ammattiarmeijassa on raskas, huonosti palkattu, hengenvaarallinen ja armottoman pitkäveteinen. Valinnanvapaus on minimissä, luovuus kuolee monotonisiin tehtäviin, eikä  ylenemismahdollisuuksia juurikaan ole.

Vanhan sanonnan mukaan pistin on sellainen ase, että sen molemmissa päissä on työläinen. Ammattiarmeijoiden perustaistelijat tulevat lähinnä vain alimmista sosiaaliluokista. He ovat perinteisesti alhaisesti koulutettuja, ilman mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun.  Ammattiarmeijoiden miehistötehtävät täyttyvät maahanmuuttajista, rikollisista, köyhistä ja moniongelmaisista seikkailijoista. Sellainen tuskin on eurooppalaisen hyvinvointivaltion tavoite.

Ammattiarmeijoiden rekrytointiongelmat voisi toki ratkoa rahalla. Tehtävät voidaan tehdä rahallisesti ja etujen suhteen niin houkutteleviksi , että rekrytointiongelma poistuisi. Yhtälö vaatisi kuitenkin sitä, että lähtökohdat olisivat samantapaisia kuin Yhdysvalloissa puolustusmenojen ja väestönrakenteen, sekä koulutusmahdollisuuksien osalta. Monissa asevoimissa on mahdotonta pitää yllä yhteiskunnallisesti niin korkeaa palkkatasoa, tai antaa niin merkittäviä etuja, että perustehtävissä voitaisiin pitää motivoituneita taistelijoita puolustuksen asettamisen vaatimusten verran. Ruotsi on konkreettinen esimerkki ongelmasta.

Asevelvollisuuden palauttaminen houkuttelee

Asevelvollisuuden etuna on, kuten nimi jo sanoo, se että velvollisuus on pakotettua osallistumista yhteiseen asiaan. Vapaamatkustajat pyritään minimoimaan. Myös ylemmät sosiaaliluokat osallistuvat yhteiseen puolustukseen. Etuoikeutetut yksilöt eivät voi ulkoistaa hengenvaarallista ja kurjaa työtä köyhille ja osattomille. Sisäänrakennetun sosiaalisen tasa-arvoisuuden johdosta asevelvollisuus soveltuu erityisesti sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattaviin hyvinvointiyhteiskuntiin. Se soveltuu mainiosti yhteiskuntiin, jotka haluavat pitää uskottavaan puolustukseen vaadittavat puolustusmenot suhteellisen pieninä. Asevelvollisuuden kautta voidaan tuottaa kaikkiin niihin tehtäviin taistelijoita, joita muuten olisi hyvinvointiyhteiskunnissa mahdotonta saada. Puolustuksen minimivaatimukset voidaan siten täyttää.

Asevelvollisuuden sisäänrakennettuihin etuihin kuuluu myös se, että yhteiskunnasta voidaan ottaa kansalaisia koulutukseen ja laittaa heidät sen jälkeen takaisin siviilimaailman töihin. Osaaminen laitetaan reserviin, josta se poimitaan käyttöön tarvittaessa, eikä epämotivoituneita tarvitse rekrytoida pysyviin tehtäviin. Pieni ja motivoitunut ydin pidetään rivissä kouluttamassa, suunnittelemassa, tiedustelemassa ja käyttämässä järjestelmiä, joihin tarvitaan välttämättä ammattisotilas.

Asevelvollisuuden bonuksena tulee myös se, että parhaimmat yksilöt voidaan rekrytoida vaativimpiin tehtäviin. Kukapa ei ottaisi parhaita osaajia omaan organisaatioonsa? Asevelvollisuus kasvattaa merkittävästi asevoimien henkilöstön laatua. Haittana liberaalille projektille asevelvollisuudesta on toki se, että yksilön täydellinen valinnanvapaus ei toteudu. Eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa se tarkoittaa omien yksilönvapauksien hetkellistä ja osittaista luovuttamista yhteiskunnan vapauksien vuoksi.

Asevelvollisuus nähtiin vielä 2000-luvun alussa lähinnä menneisyyden haamuna joka soveltui huonosti länsimaiseen liberalismiin. Euroopaan pitkän rauhan järkkyminen on kuitenkin osoittanut, että asevelvollisuus on kysymys, jota pitää edelleen tarkastella yhteiskunnan selviytymisen näkökulmasta. Filosofis-eettis-moraalisessa, yksilökeskeisessä keskustelussa tuntuu usein unohtuvan puolustuksen perustarkoitus.

Euroopan asevelvollisuuskeskustelu on suoraa heijastusta vaaran tunteesta. Euroopan rauhanprojektin järkkyminen näyttää selvästi sen, että kun vaarasta tulee konkreettinen, kasvaa velvollisuuksien ja yhteisöllisyyden paine. Kun vaara oli etäinen, keskityttiin yksilön etuihin ja  vapauksiin. Nyt Euroopassa aletaan heräämään hitaasti siihen mahdollisuuteen, että sota voi olla vaihtoehto myös Euroopassa. Huoli yhteiskuntien vapauksista, itsenäisyydestä ja selviytymisestä on muuttunut todellisemmaksi.

Ongelmaksi on monissa Euroopan valtioissa muodostunut se, että pitkän rauhan keskellä tehdyissä puolustusratkaisuissa mentiin liian pitkälle. Asevelvollisuus on erittäin helppo lakkauttaa, mutta varsin vaikea palauttaa. Yksilölle annettuja vapauksia on lähes mahdoton ottaa pois demokraattisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Onneksi meillä ei asian suhteen hätiköity.  

Voi olla, että asevelvollisuuspohdintojen seurauksena vain Ruotsissa nähdään lähiaikoina asevelvollisuuden paluu. Ruotsille uhka on konkreettinen ja heillä on usein poikkeuksellista kykyä nähdä virheratkaisut, sekä mahdollisuuksia reagoida joustavasti. Niissä Euroopan maissa, joissa uhka on vielä monen puskurivaltion takana, voidaan pitää kiinni pienistä ammattiarmeijoista, jotka soveltuvat lähinnä kansainvälisiin operaatioihin. Jos uhka kasvaa entisestään, alkaa keskustelu asevelvollisuuden palauttamisesta muuallakin, kuin NATO:n itärajan tuntumassa.

]]>
60 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222167-miksi-asevelvollisuuden-palauttaminen-on-noussut-asialistalle-euroopassa#comments Kotimaa Asevelvollisuus maanpuolustus Thu, 01 Sep 2016 12:07:48 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222167-miksi-asevelvollisuuden-palauttaminen-on-noussut-asialistalle-euroopassa
Murheellista puhetta asevelvollisuudesta http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/216548-murheellista-puhetta-asevelvollisuudesta <p>Olen tainnut jo moneen kertaan mainita, että vastustan ääripäitä ja ääri-ideologioita. Sellaisten takaa kurkistavat kiväärin piiput. Edes se, että ääripää puhuu humanismin tai suvaitsevaisuuden puolesta ei pelasta sitä, että myös humanistit ja kosmopoliitit ihmiset menevät tarvittaessa äärimmäisyyksiin ideologioidensa puolesta. Luin kieltämättä tyrmistyneenä Arno Kotron blogin &rdquo;Ällistyttävä unohdus&rdquo;. Retorinen tyyli heijastelee jo äärilaitoja.</p><p>Tekstin tyyli heijastelee syvää pettymystä ja kiukkua. Kirjoittajaa loukkaa syvästi se, että hän joutuu opettamaan, että Suomi ei ole sukupuolitasa-arvoinen ja että perustuslailliset oikeudet eivät ole kaikille samat. Tähän saakka olen ymmärtänyt hyvin, mistä Kotro puhuu ja yrittänyt itse perustella asevelvollisuuteen liittyviä rakenteita laajemmasta näkökulmasta kuin tasa-arvo. Nyt on vaikea enää ymmärtää tekstiä. Sen viesti on kieltäytymisen ja ymmärtämättömyyden kyllästämä.</p><p>Kotrolle asevelvollisuus on kaikkea muuta kuin hyvä asia. Hänen tekstissään ei edes haluta pohtia sitä, pitääkö joku asevelvollisuusajastaan, kokiko hän sen hyödylliseksi tai voimaannuttavaksi. Teksti on rumasti puolueellinen ja asenteellinen. Siinä ei pohdita, kokevatko nuoret tasa-arvon ongelmaksi palveluksessaan tai onko palvelus rakenteellisesti tasa-arvoinen. Kotro marssittaa tekstinsä näyttämölle rohkeutena sen, että totaalikieltäytyjä pyydetään puhumaan Kulosaaren koululle. Aivan kuin se olisi jotain, mitä Suomessa ei saisi tehdä. Kotron mukaan kaikki nuoret ovat nyt &nbsp;lukiossa asevelvollisuutta ja sen barbariaa vastaan. Koirakoulua, kuten Kotro linjaa. Hän kehottaa kapinoimaan ja asettumaan tätä tasa-arvon irvikuvaa ylläpitävää systeemiä vastaan.</p><p>Teksti on todella karu. Se hylkää kaiken sen työn, mitä Puolustusvoimissa on tehty asevelvollisten opettamisen, tasa-arvon tai kohtelun suhteen. Teksti on suoranainen irvikuva tasa-arvosta, sillä juuri Puolustusvoimissa homous, rotu tai sukupuoli ovat asioita, joiden kohtaamisesta voisi moni ottaa mallia. Lähes poikkeuksetta esimerkiksi maahanmuuttajat ovat kokeneet yhteenkuuluvuutta, arvostusta ja suomalaisuuden tunnetta. Poikkeavuuksien pilkkaaminen tai yksilöiden vikojen esiinnostaminen ovat ehdottomasti kiellettyjä. Jokainen tapaus tutkitaan jos ne tulevat tietoon. Ja ne myös usein tulevat.</p><p>Huikeata tasa-arvoa on myös asevelvollisten luokkaretki erilaisiin yhteiskuntaluokkiin ja taustoihin. Missään muualla tätä mahdollisuutta Suomessa ei ole samassa mittakaavassa. Kaikki ovat taustoistaan tai koulunumeroistaan huolimatta samalla viivalla. Kun helsinkiläiset huippulukioiden ysin ja kympin oppilaat kohtaavat ammattikoululaiset, kaupunkien &rdquo;ghettonuoret&rdquo; ja ruotsinkieliset kalastajantytöt ja -pojat, on tarjolla jotain korvaamattoman arvokasta. Humanismia ei ole ilman kohtaamista. Vain kohtaamalla erilaisia ihmisiä, voi tulla humanistiksi. Arnon maailmassa ei tarvitse kohdata kuin oman kaltaisiaan ihmisiä. Ehkä korkeintaan tekemällä hauskan pikku matkan Pariisiin ja kosmopoliittina kertoa, kuinka kävi salaa Pariisin pahamaineisessa ghetossa. Taksilla tietenkin.</p><p>Kotron teksti osoittaa heikkoutensa myös siinä, että hän sortuu arvostelemaan järjestelmää sen ulkopuolelta kuulopuheiden perusteella. Teksti on täynnä huhuja, kymmeniä vuosia vanhoja tarinoita, jotka ovat jääneet elämään. Jenkkielokuvien huutavia kersantteja ja yksilön sortoa. Kannattaisi mennä tutustumaan asepalvelukseen. Ehkä kannattaisi verrata Puolustusvoimien johtamisoppeja siviilimaailman johtamisoppeihin. Tulisit Arno luultavasti eri mielipiteiden kanssa takaisin.</p><p>Teksti tekee asepalveluksesta jotenkin erillisin maailman, johon muu kulttuuri ei vaikuta ja joka tuo huonoja käyttäytymismalleja tullessaan. En oikein löydä tukevaa empiriaa tähän väitteeseen. Nuoret ovat jatkuvasti yhteyksissä siviilimaailmaan, toimivat erilaisissa yhteisöissä jäseninä, ovat pääsääntöisesti viikonloput kotona ja ovat muutenkin aktiivisia ja sosiaalisia. Ei heidän maailmankuvaansa muuteta viiden ja puolen kuukauden aikana. Armeijan &rdquo;miehiset&rdquo; pohjavireet ovat luonnollisesti olemassa. Ne liittyvät raskaisiin fyysisiin suorituksiin, suureen henkiseen paineeseen, &nbsp;ympärivuorokautiseen sosiaaliseen kanssaelämiseen muiden kanssa ja siihen kaukaiseen ajatukseen, että hankittuja taitoja jouduttaisiin käyttämään kuolemanvaarallisissa tilanteissa. Naiset ja miehet &nbsp;kokevat yhtäläisia tunteita. Ne kuuluvat äärimmäisiin olosuhteisiin valmistavaan koulutukseen. Se tunnemaailma ei kanna siviilielämään, sillä siviilielämä on tyystin erilainen ympäristö.</p><p>Arno ei ota kantaa siihen, onko järjestelmä rakennettu tehokkuuden tai tarpeiden pohjalta. Hän romuttaisi järjestelmän siksi, että hänen omatuntonsa ei anna periksi opettaa tasa-arvoa näillä ehdoilla. Suomalaisten puolustaminen joukkoväkivaltaa vastaan ei nouse edes puheenaiheeksi. Uhka on kaukainen, eikä sitä tarvitse ajatella. Annetaan siis jonkun muun, mieluummin vähän huonommin koulutetun hoitaa vaikeat ja kurjat hommat. Eliitin ei tarvitse käsiään liata.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Olen tainnut jo moneen kertaan mainita, että vastustan ääripäitä ja ääri-ideologioita. Sellaisten takaa kurkistavat kiväärin piiput. Edes se, että ääripää puhuu humanismin tai suvaitsevaisuuden puolesta ei pelasta sitä, että myös humanistit ja kosmopoliitit ihmiset menevät tarvittaessa äärimmäisyyksiin ideologioidensa puolesta. Luin kieltämättä tyrmistyneenä Arno Kotron blogin ”Ällistyttävä unohdus”. Retorinen tyyli heijastelee jo äärilaitoja.

Tekstin tyyli heijastelee syvää pettymystä ja kiukkua. Kirjoittajaa loukkaa syvästi se, että hän joutuu opettamaan, että Suomi ei ole sukupuolitasa-arvoinen ja että perustuslailliset oikeudet eivät ole kaikille samat. Tähän saakka olen ymmärtänyt hyvin, mistä Kotro puhuu ja yrittänyt itse perustella asevelvollisuuteen liittyviä rakenteita laajemmasta näkökulmasta kuin tasa-arvo. Nyt on vaikea enää ymmärtää tekstiä. Sen viesti on kieltäytymisen ja ymmärtämättömyyden kyllästämä.

Kotrolle asevelvollisuus on kaikkea muuta kuin hyvä asia. Hänen tekstissään ei edes haluta pohtia sitä, pitääkö joku asevelvollisuusajastaan, kokiko hän sen hyödylliseksi tai voimaannuttavaksi. Teksti on rumasti puolueellinen ja asenteellinen. Siinä ei pohdita, kokevatko nuoret tasa-arvon ongelmaksi palveluksessaan tai onko palvelus rakenteellisesti tasa-arvoinen. Kotro marssittaa tekstinsä näyttämölle rohkeutena sen, että totaalikieltäytyjä pyydetään puhumaan Kulosaaren koululle. Aivan kuin se olisi jotain, mitä Suomessa ei saisi tehdä. Kotron mukaan kaikki nuoret ovat nyt  lukiossa asevelvollisuutta ja sen barbariaa vastaan. Koirakoulua, kuten Kotro linjaa. Hän kehottaa kapinoimaan ja asettumaan tätä tasa-arvon irvikuvaa ylläpitävää systeemiä vastaan.

Teksti on todella karu. Se hylkää kaiken sen työn, mitä Puolustusvoimissa on tehty asevelvollisten opettamisen, tasa-arvon tai kohtelun suhteen. Teksti on suoranainen irvikuva tasa-arvosta, sillä juuri Puolustusvoimissa homous, rotu tai sukupuoli ovat asioita, joiden kohtaamisesta voisi moni ottaa mallia. Lähes poikkeuksetta esimerkiksi maahanmuuttajat ovat kokeneet yhteenkuuluvuutta, arvostusta ja suomalaisuuden tunnetta. Poikkeavuuksien pilkkaaminen tai yksilöiden vikojen esiinnostaminen ovat ehdottomasti kiellettyjä. Jokainen tapaus tutkitaan jos ne tulevat tietoon. Ja ne myös usein tulevat.

Huikeata tasa-arvoa on myös asevelvollisten luokkaretki erilaisiin yhteiskuntaluokkiin ja taustoihin. Missään muualla tätä mahdollisuutta Suomessa ei ole samassa mittakaavassa. Kaikki ovat taustoistaan tai koulunumeroistaan huolimatta samalla viivalla. Kun helsinkiläiset huippulukioiden ysin ja kympin oppilaat kohtaavat ammattikoululaiset, kaupunkien ”ghettonuoret” ja ruotsinkieliset kalastajantytöt ja -pojat, on tarjolla jotain korvaamattoman arvokasta. Humanismia ei ole ilman kohtaamista. Vain kohtaamalla erilaisia ihmisiä, voi tulla humanistiksi. Arnon maailmassa ei tarvitse kohdata kuin oman kaltaisiaan ihmisiä. Ehkä korkeintaan tekemällä hauskan pikku matkan Pariisiin ja kosmopoliittina kertoa, kuinka kävi salaa Pariisin pahamaineisessa ghetossa. Taksilla tietenkin.

Kotron teksti osoittaa heikkoutensa myös siinä, että hän sortuu arvostelemaan järjestelmää sen ulkopuolelta kuulopuheiden perusteella. Teksti on täynnä huhuja, kymmeniä vuosia vanhoja tarinoita, jotka ovat jääneet elämään. Jenkkielokuvien huutavia kersantteja ja yksilön sortoa. Kannattaisi mennä tutustumaan asepalvelukseen. Ehkä kannattaisi verrata Puolustusvoimien johtamisoppeja siviilimaailman johtamisoppeihin. Tulisit Arno luultavasti eri mielipiteiden kanssa takaisin.

Teksti tekee asepalveluksesta jotenkin erillisin maailman, johon muu kulttuuri ei vaikuta ja joka tuo huonoja käyttäytymismalleja tullessaan. En oikein löydä tukevaa empiriaa tähän väitteeseen. Nuoret ovat jatkuvasti yhteyksissä siviilimaailmaan, toimivat erilaisissa yhteisöissä jäseninä, ovat pääsääntöisesti viikonloput kotona ja ovat muutenkin aktiivisia ja sosiaalisia. Ei heidän maailmankuvaansa muuteta viiden ja puolen kuukauden aikana. Armeijan ”miehiset” pohjavireet ovat luonnollisesti olemassa. Ne liittyvät raskaisiin fyysisiin suorituksiin, suureen henkiseen paineeseen,  ympärivuorokautiseen sosiaaliseen kanssaelämiseen muiden kanssa ja siihen kaukaiseen ajatukseen, että hankittuja taitoja jouduttaisiin käyttämään kuolemanvaarallisissa tilanteissa. Naiset ja miehet  kokevat yhtäläisia tunteita. Ne kuuluvat äärimmäisiin olosuhteisiin valmistavaan koulutukseen. Se tunnemaailma ei kanna siviilielämään, sillä siviilielämä on tyystin erilainen ympäristö.

Arno ei ota kantaa siihen, onko järjestelmä rakennettu tehokkuuden tai tarpeiden pohjalta. Hän romuttaisi järjestelmän siksi, että hänen omatuntonsa ei anna periksi opettaa tasa-arvoa näillä ehdoilla. Suomalaisten puolustaminen joukkoväkivaltaa vastaan ei nouse edes puheenaiheeksi. Uhka on kaukainen, eikä sitä tarvitse ajatella. Annetaan siis jonkun muun, mieluummin vähän huonommin koulutetun hoitaa vaikeat ja kurjat hommat. Eliitin ei tarvitse käsiään liata.

]]>
79 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/216548-murheellista-puhetta-asevelvollisuudesta#comments Asevelvollisuus Humanismi Tasa-arvo Fri, 06 May 2016 08:15:03 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/216548-murheellista-puhetta-asevelvollisuudesta
Menneisyyden haamut vainoavat Puolustusvoimien kansainvälisiä yhteisharjoituksia http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/215699-menneisyyden-haamut-vainoavat-puolustusvoimien-yhteisharjoituksia <p>Jäin taannoin pohtimaan aamukahvilla erästä uutista, joka liittyi Puolustusvoimien tuleviin kansainvälisiin harjoituksiin. Uutisessa kerrottiin, kuinka Satakunnan vasemmistoliitto käy Yhdysvaltain tankkeja vastaan. Mieleen palasivat 70-luvun lapsuusajat vappumarsseineen ja ideologioineen. Satakunnan vasemmiston jyrkkä kielteisyys tuntui kuin haamu olisi palannut lapsuudesta, jossa kaikki, mikä tuli lännestä oli pahaa.</p><p>Vasemmiston USA- ja länsikielteisyydelle ei ole enää pitkään aikaan ollut hyviä perusteita. Suomen ja muun lännen perustavanlaatuiset arvot ovat tämän päivän näkökulmasta samanlaisia. Suomessa vahvat arvot, kuten demokratia, sananvapaus, yksilönvapaudet ja muut läntiseen elämäntapaan liittyvät perusasiat ovat muurattu peruskiveen, niin Yhdysvalloissa, kuin Iso-Britanniassa, Ranskassa tai Italiassa. Samoja arvoja kannatettiin laajasti myös lapsuuteni vasemmistolaisessa ilmapiirissä. Vasemmiston menneisyydestä kiinnipitämiselle täytyi olla muita syitä.</p><p>Palasin mielessäni lapsuuden kotiin. Muistan, kuinka kasvoin inhoamaan Yhdysvaltoja ja fanittamaan Neuvostoliittoa. Yhdysvallat oli tehnyt sosiaalidemokratiasta kirosanan ja kaatoi niin kommunistisia, kuin maltillisiakin vasemmistohallituksia ympäri maailman. Neuvostoliiton viestit vetosivat vahvasti työväkeen. Vastakkainasettelulla tuntui olevan sekä konkreettinen, että ideologinen oikeutus. Työväki oli konkreettisesti noussut altavastaajan asemasta vaurauteen ja saavuttanut hyvinvointia poliittisen kamppailun kautta. Työväenliike oli saavuttanut korkeat tavoitteensa Suomessa. Solidaarisuus oli muutakin kuin sana. Ajatusta oli helppo juoksuttaa 80-luvun loppuun.</p><p>Kun olin ulottanut pohdintani nykypäivään, en saanut enää kiinni sitä ajatusta, miksi Vasemmistoliiton pitäisi vastustaa yhdysvaltalaisten kanssa tehtävää harjoittelua. Neuvostoliittoa ei enää ollut ja propagandan verhojen häviäminen oli paljastanut verisen diktatuurin. Yhdysvallat ei enää riehunut takapihoillaan vasemmistohallituksia kaatamassa. Uusi vihollinen oli ääri-ideologinen islam ja arabimaailman diktatuurit. Venäjällä muutos neuvostojärjestelmästä oligarkiaan oli tuonut arvoiltaan meidän näkökulmastamme vieraan poliittisen järjestelmän. Sellaisen, jota vasemmiston kuuluisi henkeen ja vereen vastustaa. Järjestelmän, joka on pahimmillaan eriarvoistava, sortava, epädemokraattinen ja voimaan perustuva.</p><p>Avasin mielessäni vasemmistoliiton henkisen arkiston ja tarkastelin sinne sullottuja aatteita. Kansalaissodan lahtariarmeija-aate oli edelleen ilmoitustaululla ajankohtaisissa asioissa. Maailmankartalle oli piirretty USA:n kolonialistis-imperialistisia nuolia jotka hyökkäsivät vasemmistoa vastaan maissa, joissa koko vasemmisto sanana oli tuntematon. Venäjän kohdalle oli kirjoitettu jotain veljeydestä ja solidaarisuudesta. Tekstistä ei enää oikein saanut selvää. Uusien aatteiden hyllyssä oli vain paksu pölykerros. Lattialla istuskeli historian opiskelija, joka piirsi banderollia yhdysvaltojen imperialistipanssareiden vastustamiseksi. Olin pettynyt näkymään.</p><p>Suomen ja suomalaisten turvallisuus ei ole ideologinen kysymys. Se ei ole edes Venäjän turvallisuuskysymys. Suomalaisten turvallisuuden eteen on tehtävä se, mikä omien voimavarojen mukaan on mahdollista. Jos saamme kotikamarallemme kumppaneita harjoittelemaan, olemme saavuttaneet jotain turvallisuuden saralla. Maailmalla on jälleen tämän vuoden jälkeen satoja Suomeen ja suomalaiseen mielenmaisemaan tutustuneita sotilaita, joille syntyy side ja ymmärrys Pohjolan pieneen maahan. Mitä enemmän on näitä ihmisiä, sitä vahvempi on Suomi kriisin tullen. Minä otan mielelläni maahan yhdysvaltalaisia panssareita harjoittelemaan. Otan myös tanskalaisia aluksia, ruotsalaisia pioneereja, saksalaisia hävittäjiä, ranskalaisia esikuntaupseereja. Kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämänarvot ja pyrkimykset muistuttavat suomalaisten tapaa elää.</p><p>En minä ole huolissani myöskään Venäjän reaktioista tai turvallisuudesta. Mitä järkeä on Venäjän ydinasemahtina argumentoida omasta turvallisuudestaan. Se on pelkkää sumutusta. Suurten valtioiden asevoimat ovat osa suurvaltastrategiaa, joka heijastuu ikuisena kamppailuna resursseista. Siinä kamppailussa uhittelu, voimannäyttö ja sotilaallisen voiman kasvattaminen mahdollistavat etumatkan ja rajojen vetämisen strategisten resurssien vaalimisessa. Se kamppailu on Suomelle vieras.</p><p>Meillä ei ole varaa perusteettomaan ideologiseen torjuntaan. Pienen maan on tehtävä yhteistyötä kaikkien sellaisten tahojen kanssa, jotka allekirjoittavat pääpiirteittäin ne arvot, mitkä mekin hyväksymme. Meidän on myös tunnistettava se tosiasia, että sotilaallinen vaikuttaminen on niillä rajoilla todennäköisintä, joilla vastakkain ei ole kahta demokratiaa.</p><p>Ei meillä ole syytä demonisoida venäläisiä tai pelätä heitä. Päinvastoin. Meidän on syytä käydä kauppaa, harrastaa kulttuurivaihtoa ja tehdä yhdessä asioita. Ihmisyyden tasalla rajat ovat vain kartalla olevia viivoja. Turvallisuuden saralla meidän pitää kuitenkin suoraselkäisesti osoittaa, että olemme enemmän kuin vain Suomi. Me olemme kansainvälinen, läntinen arvoyhteisö, joka tarvittaessa puolustaa yhdessä elämäntapaansa. Suoraselkäisyyttä oman kodin puolustamisessa ei pidä pelätä. Sitä pitää rohkeasti näyttää. Jotenkin minusta tuntuu, että sellaista ajattelua osataan myös naapurissa kunnioittaa.</p><p>Vasemmiston tulisi järjestää henkinen arkistonsa uudelleen. Vanhat aatteet ja viholliset pitää asettaa historialliseen kontekstiinsa. Ne ovat vasemmiston hengen perintöä ja myös kuuluvat perinnetaloon. On murheellista pitää kiinni aatteista, joilla ei ole muuta pohjaa, kuin ideologinen haamu, joka pitää vankinaan omaa ajattelua. Heittämällä vanhat pelot harteiltaan, katoaa myös vasemmiston taakka. Ilman vapautumista, taakka kuristaa vasemmiston ontoksi, ideologian vankisellissä tuijottavaksi haamuksi.</p> Jäin taannoin pohtimaan aamukahvilla erästä uutista, joka liittyi Puolustusvoimien tuleviin kansainvälisiin harjoituksiin. Uutisessa kerrottiin, kuinka Satakunnan vasemmistoliitto käy Yhdysvaltain tankkeja vastaan. Mieleen palasivat 70-luvun lapsuusajat vappumarsseineen ja ideologioineen. Satakunnan vasemmiston jyrkkä kielteisyys tuntui kuin haamu olisi palannut lapsuudesta, jossa kaikki, mikä tuli lännestä oli pahaa.

Vasemmiston USA- ja länsikielteisyydelle ei ole enää pitkään aikaan ollut hyviä perusteita. Suomen ja muun lännen perustavanlaatuiset arvot ovat tämän päivän näkökulmasta samanlaisia. Suomessa vahvat arvot, kuten demokratia, sananvapaus, yksilönvapaudet ja muut läntiseen elämäntapaan liittyvät perusasiat ovat muurattu peruskiveen, niin Yhdysvalloissa, kuin Iso-Britanniassa, Ranskassa tai Italiassa. Samoja arvoja kannatettiin laajasti myös lapsuuteni vasemmistolaisessa ilmapiirissä. Vasemmiston menneisyydestä kiinnipitämiselle täytyi olla muita syitä.

Palasin mielessäni lapsuuden kotiin. Muistan, kuinka kasvoin inhoamaan Yhdysvaltoja ja fanittamaan Neuvostoliittoa. Yhdysvallat oli tehnyt sosiaalidemokratiasta kirosanan ja kaatoi niin kommunistisia, kuin maltillisiakin vasemmistohallituksia ympäri maailman. Neuvostoliiton viestit vetosivat vahvasti työväkeen. Vastakkainasettelulla tuntui olevan sekä konkreettinen, että ideologinen oikeutus. Työväki oli konkreettisesti noussut altavastaajan asemasta vaurauteen ja saavuttanut hyvinvointia poliittisen kamppailun kautta. Työväenliike oli saavuttanut korkeat tavoitteensa Suomessa. Solidaarisuus oli muutakin kuin sana. Ajatusta oli helppo juoksuttaa 80-luvun loppuun.

Kun olin ulottanut pohdintani nykypäivään, en saanut enää kiinni sitä ajatusta, miksi Vasemmistoliiton pitäisi vastustaa yhdysvaltalaisten kanssa tehtävää harjoittelua. Neuvostoliittoa ei enää ollut ja propagandan verhojen häviäminen oli paljastanut verisen diktatuurin. Yhdysvallat ei enää riehunut takapihoillaan vasemmistohallituksia kaatamassa. Uusi vihollinen oli ääri-ideologinen islam ja arabimaailman diktatuurit. Venäjällä muutos neuvostojärjestelmästä oligarkiaan oli tuonut arvoiltaan meidän näkökulmastamme vieraan poliittisen järjestelmän. Sellaisen, jota vasemmiston kuuluisi henkeen ja vereen vastustaa. Järjestelmän, joka on pahimmillaan eriarvoistava, sortava, epädemokraattinen ja voimaan perustuva.

Avasin mielessäni vasemmistoliiton henkisen arkiston ja tarkastelin sinne sullottuja aatteita. Kansalaissodan lahtariarmeija-aate oli edelleen ilmoitustaululla ajankohtaisissa asioissa. Maailmankartalle oli piirretty USA:n kolonialistis-imperialistisia nuolia jotka hyökkäsivät vasemmistoa vastaan maissa, joissa koko vasemmisto sanana oli tuntematon. Venäjän kohdalle oli kirjoitettu jotain veljeydestä ja solidaarisuudesta. Tekstistä ei enää oikein saanut selvää. Uusien aatteiden hyllyssä oli vain paksu pölykerros. Lattialla istuskeli historian opiskelija, joka piirsi banderollia yhdysvaltojen imperialistipanssareiden vastustamiseksi. Olin pettynyt näkymään.

Suomen ja suomalaisten turvallisuus ei ole ideologinen kysymys. Se ei ole edes Venäjän turvallisuuskysymys. Suomalaisten turvallisuuden eteen on tehtävä se, mikä omien voimavarojen mukaan on mahdollista. Jos saamme kotikamarallemme kumppaneita harjoittelemaan, olemme saavuttaneet jotain turvallisuuden saralla. Maailmalla on jälleen tämän vuoden jälkeen satoja Suomeen ja suomalaiseen mielenmaisemaan tutustuneita sotilaita, joille syntyy side ja ymmärrys Pohjolan pieneen maahan. Mitä enemmän on näitä ihmisiä, sitä vahvempi on Suomi kriisin tullen. Minä otan mielelläni maahan yhdysvaltalaisia panssareita harjoittelemaan. Otan myös tanskalaisia aluksia, ruotsalaisia pioneereja, saksalaisia hävittäjiä, ranskalaisia esikuntaupseereja. Kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämänarvot ja pyrkimykset muistuttavat suomalaisten tapaa elää.

En minä ole huolissani myöskään Venäjän reaktioista tai turvallisuudesta. Mitä järkeä on Venäjän ydinasemahtina argumentoida omasta turvallisuudestaan. Se on pelkkää sumutusta. Suurten valtioiden asevoimat ovat osa suurvaltastrategiaa, joka heijastuu ikuisena kamppailuna resursseista. Siinä kamppailussa uhittelu, voimannäyttö ja sotilaallisen voiman kasvattaminen mahdollistavat etumatkan ja rajojen vetämisen strategisten resurssien vaalimisessa. Se kamppailu on Suomelle vieras.

Meillä ei ole varaa perusteettomaan ideologiseen torjuntaan. Pienen maan on tehtävä yhteistyötä kaikkien sellaisten tahojen kanssa, jotka allekirjoittavat pääpiirteittäin ne arvot, mitkä mekin hyväksymme. Meidän on myös tunnistettava se tosiasia, että sotilaallinen vaikuttaminen on niillä rajoilla todennäköisintä, joilla vastakkain ei ole kahta demokratiaa.

Ei meillä ole syytä demonisoida venäläisiä tai pelätä heitä. Päinvastoin. Meidän on syytä käydä kauppaa, harrastaa kulttuurivaihtoa ja tehdä yhdessä asioita. Ihmisyyden tasalla rajat ovat vain kartalla olevia viivoja. Turvallisuuden saralla meidän pitää kuitenkin suoraselkäisesti osoittaa, että olemme enemmän kuin vain Suomi. Me olemme kansainvälinen, läntinen arvoyhteisö, joka tarvittaessa puolustaa yhdessä elämäntapaansa. Suoraselkäisyyttä oman kodin puolustamisessa ei pidä pelätä. Sitä pitää rohkeasti näyttää. Jotenkin minusta tuntuu, että sellaista ajattelua osataan myös naapurissa kunnioittaa.

Vasemmiston tulisi järjestää henkinen arkistonsa uudelleen. Vanhat aatteet ja viholliset pitää asettaa historialliseen kontekstiinsa. Ne ovat vasemmiston hengen perintöä ja myös kuuluvat perinnetaloon. On murheellista pitää kiinni aatteista, joilla ei ole muuta pohjaa, kuin ideologinen haamu, joka pitää vankinaan omaa ajattelua. Heittämällä vanhat pelot harteiltaan, katoaa myös vasemmiston taakka. Ilman vapautumista, taakka kuristaa vasemmiston ontoksi, ideologian vankisellissä tuijottavaksi haamuksi.

]]>
53 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/215699-menneisyyden-haamut-vainoavat-puolustusvoimien-yhteisharjoituksia#comments Kotimaa Ideologia Kansainväliset harjoitukset Puolustusvoimat Turpo Vasemmistoliitto Wed, 20 Apr 2016 08:01:30 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/215699-menneisyyden-haamut-vainoavat-puolustusvoimien-yhteisharjoituksia
Yhteiskuntasopimus ei toimi ilman oikeudenmukaisuuden tunnetta http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/213697-yhteiskuntasopimus-ei-toimi-ilman-oikeudenmukaisuuden-tunnetta <p>Sipilän hallitus on työstänyt yhteiskuntasopimustaan pitkään. Tavoitteet ovat selvät ja hyväksyttävät. Suomen velkaantuminen on pysäytettävä, rakenteet uusittava ja talous saatava kasvuun. Yhteiskuntasopimus on kielikuva, jolla tavoitellaan kaikkien yhteistä panosta ja yleistä hyväksyntää toimenpiteille &ndash; vaikeillekin. Se mitä Sipilän hallitus ei ole onnistunut saamaan aikaan, on tunne siitä, että sopimus todellakin koskee kaikkia tasapuolisesti.</p><p>Oikeudenmukaisuus on syväänrakennettu tarve ihmisessä. Vaikeatkin asiat voidaan hyväksyä, jos syntyy tunne siitä, että ihmistä kohdellaan tasapuolisesti. Yhteiskuntatasolla yksilö hyväksyy heikennykset omaan asemaansa, jos hän näkee ympärillään olevien eri ryhmien kohtelun samankaltaiseksi. Jos ihminen kokee, että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, on hän valmis vaikka mieluummin tuhomaan sen vähän, mitä hänellä on, kuin katsomaan vierestä, kuinka toinen saa miltei kaiken ja muruset jaetaan pöydästä. Yhteiskuntasopimuksen vastustus kumpuaa epäoikeudenmukaisuuden tunteesta.</p><p>Maailmantalous ja rahamarkkinat ovat tuottaneet tilanteen, jossa varat keskittyvät yhä pienemmälle väestönosalle. Varojen keskittyminen tarkoittaa sitä, että se kuuluisa kakku, josta pitäisi hyvää jakaa, jaetaan yhä epätasaisemmin. Epäoikeudenmukaisuuden tunne johtaa ennen pitkää yhteiskuntarauhan rikkoutumiseen. Pohjoismaissa tulonjaon voimakas tasaaminen onneksi hidastaa yhteiskuntarauhan rikkoutumista.</p><p>Sipilän hallitus ei ole kyennyt osoittamaan sitä, että kakkua jaetaan sopimuksen myötä tasaisemmin. Hallitus on toistanut EK:n ajatusta siitä, että kakun kasvaessa siitä riittää enemmän jaettavaa. Se on totta, mutta silloin pitää varmistaa, että kakun leikkaaja osaa ottaa muut huomioon. Ei ole hyvä, että syntyy tunne siitä, kuinka vain muutama yksilö syö kakusta suurimman osan ja muille jäävät murut.</p><p>Toinen haavoittuvuus yhteiskuntasopimuksen viestinnässä on se, että yrityksille tuotetut verohelpotukset ja apu ei palaudu yhteiskuntaan. Työpaikat eivät lisäänny eikä investointeja tule monista helpotuksista huolimatta. Jos viestinnällinen lopputulos yhteiskunnan vastaantulosta on se, että esiin nousevat vain yritysten jakamat osingot, verosuunnittelu ja johdon palkkiot, ei lopputulos taida edistää yhteiskuntasopimuksen syntyä. Maalaisjärjen mukaan voitot ja johtajien palkkiot seuraavat positiivista talouskehitystä. Näin ei valitettavasti ole.</p><p>Vanha kauppakorkean mantra on se, että yritysten ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Jos olisin kauppatieteen opiskelija, esittäisin tämän mantran opettajien siirtämistä eläkkeelle. Yrityksillä on nykyään aina myös yhteiskunnallinen vastuu. Se on nykyään vahvuus, ei haitallinen tuotantotekijä. Tämän ymmärtäminen on monissa yrityksissä vasta alkumetreillään. Tätä valaistumista edustaa Suomessa Supercell, joka näyttävästi osallistuu yhteiskunnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen maksamalla veronsa Suomeen. Supercellin omistajien menestystä tai osinkoja ei kadehdi juuri kukaan, sillä he ovat osoittaneet olevansa osa yhteiskuntaa ja yhteiskuntarauhaa. Tällaiset yritykset ovat tulevaisuuden menestyjiä. Sipilän hallitus ei näytä ymmärtävän, että tämän kaltaiset esimerkit ovat osa yhteiskuntasopimuksen hyväksyttävyyttä. &nbsp;</p><p>Ammattiliitot ovat pirstoutuneet yhteiskuntasopimuksen rumputulessa. PAM yritetään saada näyttämään vastarannan kiiskeltä, joka pilaa kaikkien tulevaisuuden. Tässä näkyy hallituksen kyvyttömyys ymmärtää ihmisten mieliä. Miksi pienipalkkaisen pitäisi olla mukana talkoissa, jos hänellä on tunne siitä, että talkooväki koostuu vain omasta väestä? Sipilän on pakko kyetä todistamaan toisin, jos hän haluaa koko kansan talkoisiin. Kaikkien on nöyrryttävä antamaan omastaan. Ei vain pienipalkkaisten ja työtä tekevän keskiluokan. Talkoita ei tule ilman tunnetta oikeudenmukaisuudesta.</p><p>Pelottelu pääoman karkaamisesta ulkomaille ei toimi. Viestit yhteiskunnallisen vastuun puuttumisesta vain ruokkivat epätasa-arvoisuuden tunnetta. Vain pelkurit pakenevat vaikeuksia. Riskejä korostaessa pitää muistaa, että myös työntekijä ottaa riskin mennessään töihin. Työntekijä, joka irtisanotaan kannattavasta yrityksestä voiton maksimoinnin nimissä putoaa tyhjän päälle ja kokee suurta epäoikeudenmukaisuutta. &nbsp;Kateus ja yhteistyökyvyttömyys liittyy lähes aina kokemukseen eriarvoisuudesta. Ihminen on valmis hyväksymään ja siunaamaan menestyksen, jos se perustuu tunteeseen siitä, että kaikki on tapahtunut reilusti.</p><p>Hallituksen tavoitteet ovat hyvät ja rakenteita on todella pakko uudistaa. Paluuta entiseen ei näy. Kannatan talkoita ja osaan luopua eduistani, vaikka keskiluokkaiset perheelliset ovat aina se ryhmä, jota raskaimmalla kädellä lätkitään. Teen sen miellelläni, jos näen, että muut ovat mukana. Se tarkoittaa sitä, että huonoina aikoina hallituksen viestit ja toimet osoittavat vahvan paheksunnan ja toimenpiteet vapaamatkustamisen suhteen. Vapaamatkustajia ovat ne, jotka eivät näe ja ymmärrä yhteiskuntavastuutaan &ndash; kaikilla tasoilla. &nbsp;</p> Sipilän hallitus on työstänyt yhteiskuntasopimustaan pitkään. Tavoitteet ovat selvät ja hyväksyttävät. Suomen velkaantuminen on pysäytettävä, rakenteet uusittava ja talous saatava kasvuun. Yhteiskuntasopimus on kielikuva, jolla tavoitellaan kaikkien yhteistä panosta ja yleistä hyväksyntää toimenpiteille – vaikeillekin. Se mitä Sipilän hallitus ei ole onnistunut saamaan aikaan, on tunne siitä, että sopimus todellakin koskee kaikkia tasapuolisesti.

Oikeudenmukaisuus on syväänrakennettu tarve ihmisessä. Vaikeatkin asiat voidaan hyväksyä, jos syntyy tunne siitä, että ihmistä kohdellaan tasapuolisesti. Yhteiskuntatasolla yksilö hyväksyy heikennykset omaan asemaansa, jos hän näkee ympärillään olevien eri ryhmien kohtelun samankaltaiseksi. Jos ihminen kokee, että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, on hän valmis vaikka mieluummin tuhomaan sen vähän, mitä hänellä on, kuin katsomaan vierestä, kuinka toinen saa miltei kaiken ja muruset jaetaan pöydästä. Yhteiskuntasopimuksen vastustus kumpuaa epäoikeudenmukaisuuden tunteesta.

Maailmantalous ja rahamarkkinat ovat tuottaneet tilanteen, jossa varat keskittyvät yhä pienemmälle väestönosalle. Varojen keskittyminen tarkoittaa sitä, että se kuuluisa kakku, josta pitäisi hyvää jakaa, jaetaan yhä epätasaisemmin. Epäoikeudenmukaisuuden tunne johtaa ennen pitkää yhteiskuntarauhan rikkoutumiseen. Pohjoismaissa tulonjaon voimakas tasaaminen onneksi hidastaa yhteiskuntarauhan rikkoutumista.

Sipilän hallitus ei ole kyennyt osoittamaan sitä, että kakkua jaetaan sopimuksen myötä tasaisemmin. Hallitus on toistanut EK:n ajatusta siitä, että kakun kasvaessa siitä riittää enemmän jaettavaa. Se on totta, mutta silloin pitää varmistaa, että kakun leikkaaja osaa ottaa muut huomioon. Ei ole hyvä, että syntyy tunne siitä, kuinka vain muutama yksilö syö kakusta suurimman osan ja muille jäävät murut.

Toinen haavoittuvuus yhteiskuntasopimuksen viestinnässä on se, että yrityksille tuotetut verohelpotukset ja apu ei palaudu yhteiskuntaan. Työpaikat eivät lisäänny eikä investointeja tule monista helpotuksista huolimatta. Jos viestinnällinen lopputulos yhteiskunnan vastaantulosta on se, että esiin nousevat vain yritysten jakamat osingot, verosuunnittelu ja johdon palkkiot, ei lopputulos taida edistää yhteiskuntasopimuksen syntyä. Maalaisjärjen mukaan voitot ja johtajien palkkiot seuraavat positiivista talouskehitystä. Näin ei valitettavasti ole.

Vanha kauppakorkean mantra on se, että yritysten ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Jos olisin kauppatieteen opiskelija, esittäisin tämän mantran opettajien siirtämistä eläkkeelle. Yrityksillä on nykyään aina myös yhteiskunnallinen vastuu. Se on nykyään vahvuus, ei haitallinen tuotantotekijä. Tämän ymmärtäminen on monissa yrityksissä vasta alkumetreillään. Tätä valaistumista edustaa Suomessa Supercell, joka näyttävästi osallistuu yhteiskunnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen maksamalla veronsa Suomeen. Supercellin omistajien menestystä tai osinkoja ei kadehdi juuri kukaan, sillä he ovat osoittaneet olevansa osa yhteiskuntaa ja yhteiskuntarauhaa. Tällaiset yritykset ovat tulevaisuuden menestyjiä. Sipilän hallitus ei näytä ymmärtävän, että tämän kaltaiset esimerkit ovat osa yhteiskuntasopimuksen hyväksyttävyyttä.  

Ammattiliitot ovat pirstoutuneet yhteiskuntasopimuksen rumputulessa. PAM yritetään saada näyttämään vastarannan kiiskeltä, joka pilaa kaikkien tulevaisuuden. Tässä näkyy hallituksen kyvyttömyys ymmärtää ihmisten mieliä. Miksi pienipalkkaisen pitäisi olla mukana talkoissa, jos hänellä on tunne siitä, että talkooväki koostuu vain omasta väestä? Sipilän on pakko kyetä todistamaan toisin, jos hän haluaa koko kansan talkoisiin. Kaikkien on nöyrryttävä antamaan omastaan. Ei vain pienipalkkaisten ja työtä tekevän keskiluokan. Talkoita ei tule ilman tunnetta oikeudenmukaisuudesta.

Pelottelu pääoman karkaamisesta ulkomaille ei toimi. Viestit yhteiskunnallisen vastuun puuttumisesta vain ruokkivat epätasa-arvoisuuden tunnetta. Vain pelkurit pakenevat vaikeuksia. Riskejä korostaessa pitää muistaa, että myös työntekijä ottaa riskin mennessään töihin. Työntekijä, joka irtisanotaan kannattavasta yrityksestä voiton maksimoinnin nimissä putoaa tyhjän päälle ja kokee suurta epäoikeudenmukaisuutta.  Kateus ja yhteistyökyvyttömyys liittyy lähes aina kokemukseen eriarvoisuudesta. Ihminen on valmis hyväksymään ja siunaamaan menestyksen, jos se perustuu tunteeseen siitä, että kaikki on tapahtunut reilusti.

Hallituksen tavoitteet ovat hyvät ja rakenteita on todella pakko uudistaa. Paluuta entiseen ei näy. Kannatan talkoita ja osaan luopua eduistani, vaikka keskiluokkaiset perheelliset ovat aina se ryhmä, jota raskaimmalla kädellä lätkitään. Teen sen miellelläni, jos näen, että muut ovat mukana. Se tarkoittaa sitä, että huonoina aikoina hallituksen viestit ja toimet osoittavat vahvan paheksunnan ja toimenpiteet vapaamatkustamisen suhteen. Vapaamatkustajia ovat ne, jotka eivät näe ja ymmärrä yhteiskuntavastuutaan – kaikilla tasoilla.  

]]>
16 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/213697-yhteiskuntasopimus-ei-toimi-ilman-oikeudenmukaisuuden-tunnetta#comments Kotimaa oikeudenmukaisuus Sipilän hallitus Talkoot Yhteiskuntasopimus Tue, 15 Mar 2016 11:36:30 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/213697-yhteiskuntasopimus-ei-toimi-ilman-oikeudenmukaisuuden-tunnetta
Totaalikieltäytymisestä ja oikeudenmukaisuudesta http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/212336-totaalikieltaytymisesta-ja-oikeudenmukaisuudesta <p>Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli lyhyt yleisönosastokirjoitus totaalikieltäytyiseen liittyvästä rangaistuksesta ja sen vääryydestä. Kirjoittaja viittasi aiempaan juttuun inttiblogeista ja kehotti tuomaan esiin myös totaalikieltäytyjien tarinat. Olen täysin samaa mieltä. Sivistysvaltiossa tulee kertoa myös niiden kertomus, jotka ovat marginaalissa. Eri asia on, kerrotaanko tarina kertomuksena vääryydestä &nbsp;vai tarinana vastuuttomuudesta.</p><p>Totaalikieltäytymiselle on pääosin kolme motivaatiota: pasifismi (sodanvastaisuus), liberalismi (yksilönvapaus) ja anarkismi (vapautta esivallasta ja johtajista). Pasifistille asevelvollisuus näyttäytyy militarismina, jota tulee vastustaa aina ja kaikkialla. Vain aseeton yhteiskunta on vapaa joukkoväkivallasta. Siviilipalvelus on vain rangaistus asepalveluksen suorittamatta jättämisestä. Voimakkaasti liberalismia liputtava nuori kokee, että yksilö on koskematon, hänellä on oikeus päättää itse omista tekemisistään, eikä yhteiskunta voi pakottaa häntä velvollisuuksien kautta. Anarkisti haluaa vastustaa vallitsevia yhteiskuntarakenteita, vastustaa käskyvaltaa ja romuttaa yhteiskunnasta kaikki pakottavat rakenteet.</p><p>Kaikkia näitä ideologioita yhdistää vahva ehdottomuus. Ehdottomuus, on houkuttelevaa juuri aikuistumisen kynnyksellä. Maailman mustavalkoisuus on silloin pahimmillaan. Mustavalkoinen ajattelu johtaa usein äärimmäisiin tekoihin, joista itse valittu vankeus on murheellisimpia esimerkkejä.</p><p>Minulle totaalikieltäytyminen on epäeettistä toimintaa. Se on sitä siksi, että asepalvelukselle on pohjoismaisessa sivistysvaltiossa vankka vaihtoehto. Siviilipalvelukseen pääsee omasta tahdosta ja omalla valinnalla. Siviilipalvelus tarjoaa mahdollisuuden auttaa kanssaihmisiä, toimia kulttuuriin liittyvien työtehtävien parissa tai jopa jatkaa omaa tutkimustyötään. Siviilipalveluksen suorittaminen on kansalaisvelvollisuuden suorittamista, joka mahdollistaa yksilön eettiset valinnat ja samalla sovittujen sääntöjen noudattamisen.</p><p>Totaalikieltäytyjä, joka valitsee vankeustuomion, hylkää oman, arvokkaan työpanoksensa yhteiskunnan hyväksi. Hän tuottaa lisäkustannuksen yhteiskunnalle ja pysyvää haittaa itselleen. Protesti, jonka totaalikieltäytyjä lähettää yhteiskunnalle perustuu ideologiseen sokeuteen. Siihen, että ihmisen pitäisi saada tehdä mitä tahtoo, riippumatta siitä, mitä muut ihmiset haluavat, sopivat tai pyytävät. Mikä oikeus olisi minulla ideologisista syistä jättää veroni maksamatta tai auttamatta kanssaihmistä hänen hädässään? Mikä oikeus minulla on antaa muiden puolustaa itseäni, enkä itse osallistu läheisteni puolustamiseen, vaikka kykenisin?</p><p>Jos minulla olisi liberalistisin perustein tahto olla maksamatta veroja, olisiko oikein, että voisin näin tehdä ilman rangaistusta? Jos minulla on pasifistinen maailmankuva, miten voisin jättää menemättä siviilipalvelukseen ja auttaa vanhuksia? Jos minä liputan anarkismin mustalla lipulla, miten voin olla menemättä taidemuseoon tai kulttuuritalolle töihin vuodeksi? Millä ihmeen perusteella voin protestissani olla niin sokea, että voin hylätä ne vaihtoehdot, joiden tulisi olla näillekin nuorille täysin hyväksyttäviä vaihtoehtoja?</p><p>Totaalikieltäytyminen on aina oma valinta. Se on täten yksilön valinnanvapauden osoitus, ei yhteiskunnan pakkoa. Vapautta valita vankeus osallistumisen sijaan. Yhteiskunnassa on aina negatiivisia vapauksia, jotka rajoittavat yksilöiden tahtoa tehdä mitä huvittaa. Onneksi elämme yhteiskunnassa, jossa on enemmän positiivisia vapauksia, eli mahdollisuuksia ja oikeuksia. Yhteiskunta tuottaa merkittävän määrän näitä positiivisia vapauksia, kuten ilmaisen koulutuksen, terveydenhoidon ja oikeuden tulla autetuksi. Vain täysin itsekäs ihminen kuvittelee, että hänellä tulee olla vain vapauksia, ei velvollisuuksia.</p><p>Suomalainen asevelvollisuus on vankalla eettisellä pohjalla. Sen lähtökohtana on yksilön puolustaminen joukkoväkivaltaa vastaan, sekä suomalaisen yhteiskunnan arvojen ja vapauksien puolustaminen. Asevelvollisuus perustuu ajatteluun kansalaisarmeijasta, jossa jokaisen asevelvollisen työpanos ja osaaminen hyödynnetään yhteiseen puolustukseen. Eikä vastuu edes rajoitu asevelvollisiin sotilaallisen kriisin tullen. Kukaan ei saa jäädä yhteisen puolustuksen ulkopuolelle. Eivät naiset, eivätkä miehet. Ne yksilöt, jotka kieltäytyvät osallistumasta, hylkäävät kanssaihmisensä hädässä. Onneksi valtaosa ideologisesti sokaistuneista nuorista ymmärtävät tämän myöhemmin ja näkevät asiat toisin.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli lyhyt yleisönosastokirjoitus totaalikieltäytyiseen liittyvästä rangaistuksesta ja sen vääryydestä. Kirjoittaja viittasi aiempaan juttuun inttiblogeista ja kehotti tuomaan esiin myös totaalikieltäytyjien tarinat. Olen täysin samaa mieltä. Sivistysvaltiossa tulee kertoa myös niiden kertomus, jotka ovat marginaalissa. Eri asia on, kerrotaanko tarina kertomuksena vääryydestä  vai tarinana vastuuttomuudesta.

Totaalikieltäytymiselle on pääosin kolme motivaatiota: pasifismi (sodanvastaisuus), liberalismi (yksilönvapaus) ja anarkismi (vapautta esivallasta ja johtajista). Pasifistille asevelvollisuus näyttäytyy militarismina, jota tulee vastustaa aina ja kaikkialla. Vain aseeton yhteiskunta on vapaa joukkoväkivallasta. Siviilipalvelus on vain rangaistus asepalveluksen suorittamatta jättämisestä. Voimakkaasti liberalismia liputtava nuori kokee, että yksilö on koskematon, hänellä on oikeus päättää itse omista tekemisistään, eikä yhteiskunta voi pakottaa häntä velvollisuuksien kautta. Anarkisti haluaa vastustaa vallitsevia yhteiskuntarakenteita, vastustaa käskyvaltaa ja romuttaa yhteiskunnasta kaikki pakottavat rakenteet.

Kaikkia näitä ideologioita yhdistää vahva ehdottomuus. Ehdottomuus, on houkuttelevaa juuri aikuistumisen kynnyksellä. Maailman mustavalkoisuus on silloin pahimmillaan. Mustavalkoinen ajattelu johtaa usein äärimmäisiin tekoihin, joista itse valittu vankeus on murheellisimpia esimerkkejä.

Minulle totaalikieltäytyminen on epäeettistä toimintaa. Se on sitä siksi, että asepalvelukselle on pohjoismaisessa sivistysvaltiossa vankka vaihtoehto. Siviilipalvelukseen pääsee omasta tahdosta ja omalla valinnalla. Siviilipalvelus tarjoaa mahdollisuuden auttaa kanssaihmisiä, toimia kulttuuriin liittyvien työtehtävien parissa tai jopa jatkaa omaa tutkimustyötään. Siviilipalveluksen suorittaminen on kansalaisvelvollisuuden suorittamista, joka mahdollistaa yksilön eettiset valinnat ja samalla sovittujen sääntöjen noudattamisen.

Totaalikieltäytyjä, joka valitsee vankeustuomion, hylkää oman, arvokkaan työpanoksensa yhteiskunnan hyväksi. Hän tuottaa lisäkustannuksen yhteiskunnalle ja pysyvää haittaa itselleen. Protesti, jonka totaalikieltäytyjä lähettää yhteiskunnalle perustuu ideologiseen sokeuteen. Siihen, että ihmisen pitäisi saada tehdä mitä tahtoo, riippumatta siitä, mitä muut ihmiset haluavat, sopivat tai pyytävät. Mikä oikeus olisi minulla ideologisista syistä jättää veroni maksamatta tai auttamatta kanssaihmistä hänen hädässään? Mikä oikeus minulla on antaa muiden puolustaa itseäni, enkä itse osallistu läheisteni puolustamiseen, vaikka kykenisin?

Jos minulla olisi liberalistisin perustein tahto olla maksamatta veroja, olisiko oikein, että voisin näin tehdä ilman rangaistusta? Jos minulla on pasifistinen maailmankuva, miten voisin jättää menemättä siviilipalvelukseen ja auttaa vanhuksia? Jos minä liputan anarkismin mustalla lipulla, miten voin olla menemättä taidemuseoon tai kulttuuritalolle töihin vuodeksi? Millä ihmeen perusteella voin protestissani olla niin sokea, että voin hylätä ne vaihtoehdot, joiden tulisi olla näillekin nuorille täysin hyväksyttäviä vaihtoehtoja?

Totaalikieltäytyminen on aina oma valinta. Se on täten yksilön valinnanvapauden osoitus, ei yhteiskunnan pakkoa. Vapautta valita vankeus osallistumisen sijaan. Yhteiskunnassa on aina negatiivisia vapauksia, jotka rajoittavat yksilöiden tahtoa tehdä mitä huvittaa. Onneksi elämme yhteiskunnassa, jossa on enemmän positiivisia vapauksia, eli mahdollisuuksia ja oikeuksia. Yhteiskunta tuottaa merkittävän määrän näitä positiivisia vapauksia, kuten ilmaisen koulutuksen, terveydenhoidon ja oikeuden tulla autetuksi. Vain täysin itsekäs ihminen kuvittelee, että hänellä tulee olla vain vapauksia, ei velvollisuuksia.

Suomalainen asevelvollisuus on vankalla eettisellä pohjalla. Sen lähtökohtana on yksilön puolustaminen joukkoväkivaltaa vastaan, sekä suomalaisen yhteiskunnan arvojen ja vapauksien puolustaminen. Asevelvollisuus perustuu ajatteluun kansalaisarmeijasta, jossa jokaisen asevelvollisen työpanos ja osaaminen hyödynnetään yhteiseen puolustukseen. Eikä vastuu edes rajoitu asevelvollisiin sotilaallisen kriisin tullen. Kukaan ei saa jäädä yhteisen puolustuksen ulkopuolelle. Eivät naiset, eivätkä miehet. Ne yksilöt, jotka kieltäytyvät osallistumasta, hylkäävät kanssaihmisensä hädässä. Onneksi valtaosa ideologisesti sokaistuneista nuorista ymmärtävät tämän myöhemmin ja näkevät asiat toisin.

]]>
81 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/212336-totaalikieltaytymisesta-ja-oikeudenmukaisuudesta#comments Kotimaa Asevelvollisuus Negatiivinen vapaus oikeudenmukaisuus Positiivinen vapaus Totaalikieltäytyminen Mon, 22 Feb 2016 09:08:36 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/212336-totaalikieltaytymisesta-ja-oikeudenmukaisuudesta
Puolustuskykymme paranee kansainvälisissä harjoituksissa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/211939-puolustuskykymme-paranee-kansainvalisissa-harjoituksissa <p>Oman joukkueen kanssa harjoittelu kantaa tiettyyn rajaan saakka. Kehittyäkseen eteepäin, on harjoiteltava toisten kanssa. On hyvä, että puolustuksen näkökulmasta suomalaiset pelaavat vain kansainvälisiä harjoituspelejä.&nbsp; Yhä useammat demokraattiset maat ovat ilmoittaneet halukkuutensa harjoitella Suomen kanssa ja tuottaa maanpuolustukseemme tehoa ja laatua.</p><p>Viime päivien poliittinen debatti Puolustusvoimien kansainvälisistä harjoituksista näyttäytyy aluksi oudolta sisältäpäin katsottuna. &nbsp;Tarkemmin tarkasteltuna on helppo ymmärtää, miksi näin on. Puolustuksen järjestelyt ja Puolustusvoimien toiminta eivät ole immuuneja poliittisille vaikuttimille. Puolustuskyvyn laadulliset seikat jäävät äänten kalastelun jalkoihin. Niin on toki lähes kaikissa muissakin demokratioissa.</p><p>Kansainvälisten harjoitusten hyödystä kansalliselle puolustukselle on runsaasti todisteita. Kärjessä on Ilmavoimat, jonka lentäjät ovat jo pitkään hyötyneet harjoittelusta toisten maiden hävittäjiä vastaan. Suomalaiset ovat voineet mitata tasoaan, testata taktiikoitaan, havaita koneiden suorituskykyjen vahvuudet ja heikkoudet ja treenata oman joukkueen kanssa muita vastaan. Kaikki tämä sataa suomalaisten puolustuskyvyn laariin.</p><p>Merivoimien Northern Coast &ndash;harjoitukset, yhteistyö ruotsalaisten kanssa, harjoitukset Baltiassa ja monet pienemmät harjoitukset ovat lisänneet Merivoimien kykyä pitää Suomen aluevedet turvassa. Maavoimat on aktivoitunut hitaan lähdön jälkeen ja ottavat muita puolustushaaroja kiinni. Kaikki tämä harjoittelu tapahtuu simulaattorein ja paukkupatruunoin. Onko parempaa tapaa harjoitella turvallisesti ja mitata oma taso? Tästä ajattelusta on aggressiivisuus ja holtittomuus kaukana.</p><p>Poliittisessa kentässä asia nähdään myös toisin. Politiikassa luodaan merkityksiä sille, kenen kanssa harjoitellaan, mitä aiheita harjoitellaan ja missä harjoitellaan. Politiikassa on merkitystä 70-luvun iskulauseilla, ideologioilla ja päähänpinttymillä. On tärkeämpää vastustaa jotain ideologisista syistä, kuin kehittää puolustusta. Huolimatta siitä, että Suomen puolustuksellinen ideologia on juuri sitä, mitä sana tarkoittaa. Kykyä ja tahtoa puolustaa. Sillä ei ole suurvaltaapyrkimysten eikä hyökkäysten kanssa mitään tekemistä.</p><p>Minulle on aina ollut vaikea ymmärtää, miten puolustuksesta yritetään vääntää jotain muuta kuin se on. Ymmärrän motiivit, mutta en ymmärrä, miksi joku haluaisi heikentää oman maansa puolustusta, kun se ei ole edes rahakysymys. Kansainvälinen harjoittelu maksaa muutaman miljoonan vuodessa. Se on pitkälti alle prosentin puolustusbudjetista. Laadullisesti se tuo rahat kymmeniä kertoja takaisin.</p><p>En soisi, että äänten kalastelu olisi osa puolustuspolitiikkaa. Rauhanliikkeellä ja anglo-amerikkalaisen maailman inholla on ideologinsa, mutta näiden aiheiden ei pitäisi enää olla osa tämän päivän suomalaista puolustusta. Suomalainen puolustus, jos mikä on rauhanliikettä. Sen tehtävä on ennaltaehkäistä sotaa. Jos kaikki keskustelu loppuu ja meitä vastaan hyökätään, on Puolustusvoimien tehtävä ostaa aikaa poliittiselle ratkaisulle. Me harjoittelemme mielellämme muiden demokraattisten maiden kanssa. Demokratiat eivät ole sotineet käytännössä koskaan.</p><p>Salaileeko Puolustusvoimat harjoitteluaan? Ei ja kyllä. Eduskuntaa informoidaan harjoittelusta järjestelmällisesti ja sidottuna aikataluihin. Vajavaisilla tiedoilla ei kannata mennä tuhlaamaan kansanedustajien aikaa. Nyt media on ollut informointitapaa nopeampi, mikä haastaa puolustushallinnon miettimään uudelleen viestintärytmiä.</p><p>Viestintä on vain nopeampaa koko ajan. Raskaiden rakenteiden on kyettävä muuttumaan. Harjoitusten salaaminen joiltain osin on edelleen perusteltua. Osa salaamisvaateista voi tulla toiselta osapuolelta. Osa syistä liittyy turvallisuustekijöihin ja joskus perinteeseen. Perinteistä on helpointa päästää irti, jos niille ei nykymaailmassa ole enää perusteita. Läpinäkyvyys on demokratioiden hyve. Tästä hyveestä on tehty Pohjoismaissa tapa.</p><p>Joskus Puolustusvoimissakin unohdetaan, että se, mikä meille on jokapäiväistä ja rutiininomaista, voi toisille näyttäytyä aivan eri tavoin. Silloin on palattava nöyrästi alkupisteeseen ja kerrottava mistä on kysymys. Poliitikko, joka on perehtynyt syvällisesti kansainvälisten harjoitusten rakenteeseen ja tavoitteisiin pitää harjoituksia arkisina, mutta hyödyllisinä.</p><p>Soisin, että tulevaisuudessa kansainvälinen harjoittelu vain lisääntyisi. Meille siitä on korvaamatonta hyötyä. Me emme uhkaa ketään. Se näyttää olevan monille niin kovin vaikea ymmärtää. Meidän suuri tarinamme on oman maan puolustaminen. Meiltä ei tule Mainilan laukauksia nyt, eikä koskaan myöhemminkään.</p> Oman joukkueen kanssa harjoittelu kantaa tiettyyn rajaan saakka. Kehittyäkseen eteepäin, on harjoiteltava toisten kanssa. On hyvä, että puolustuksen näkökulmasta suomalaiset pelaavat vain kansainvälisiä harjoituspelejä.  Yhä useammat demokraattiset maat ovat ilmoittaneet halukkuutensa harjoitella Suomen kanssa ja tuottaa maanpuolustukseemme tehoa ja laatua.

Viime päivien poliittinen debatti Puolustusvoimien kansainvälisistä harjoituksista näyttäytyy aluksi oudolta sisältäpäin katsottuna.  Tarkemmin tarkasteltuna on helppo ymmärtää, miksi näin on. Puolustuksen järjestelyt ja Puolustusvoimien toiminta eivät ole immuuneja poliittisille vaikuttimille. Puolustuskyvyn laadulliset seikat jäävät äänten kalastelun jalkoihin. Niin on toki lähes kaikissa muissakin demokratioissa.

Kansainvälisten harjoitusten hyödystä kansalliselle puolustukselle on runsaasti todisteita. Kärjessä on Ilmavoimat, jonka lentäjät ovat jo pitkään hyötyneet harjoittelusta toisten maiden hävittäjiä vastaan. Suomalaiset ovat voineet mitata tasoaan, testata taktiikoitaan, havaita koneiden suorituskykyjen vahvuudet ja heikkoudet ja treenata oman joukkueen kanssa muita vastaan. Kaikki tämä sataa suomalaisten puolustuskyvyn laariin.

Merivoimien Northern Coast –harjoitukset, yhteistyö ruotsalaisten kanssa, harjoitukset Baltiassa ja monet pienemmät harjoitukset ovat lisänneet Merivoimien kykyä pitää Suomen aluevedet turvassa. Maavoimat on aktivoitunut hitaan lähdön jälkeen ja ottavat muita puolustushaaroja kiinni. Kaikki tämä harjoittelu tapahtuu simulaattorein ja paukkupatruunoin. Onko parempaa tapaa harjoitella turvallisesti ja mitata oma taso? Tästä ajattelusta on aggressiivisuus ja holtittomuus kaukana.

Poliittisessa kentässä asia nähdään myös toisin. Politiikassa luodaan merkityksiä sille, kenen kanssa harjoitellaan, mitä aiheita harjoitellaan ja missä harjoitellaan. Politiikassa on merkitystä 70-luvun iskulauseilla, ideologioilla ja päähänpinttymillä. On tärkeämpää vastustaa jotain ideologisista syistä, kuin kehittää puolustusta. Huolimatta siitä, että Suomen puolustuksellinen ideologia on juuri sitä, mitä sana tarkoittaa. Kykyä ja tahtoa puolustaa. Sillä ei ole suurvaltaapyrkimysten eikä hyökkäysten kanssa mitään tekemistä.

Minulle on aina ollut vaikea ymmärtää, miten puolustuksesta yritetään vääntää jotain muuta kuin se on. Ymmärrän motiivit, mutta en ymmärrä, miksi joku haluaisi heikentää oman maansa puolustusta, kun se ei ole edes rahakysymys. Kansainvälinen harjoittelu maksaa muutaman miljoonan vuodessa. Se on pitkälti alle prosentin puolustusbudjetista. Laadullisesti se tuo rahat kymmeniä kertoja takaisin.

En soisi, että äänten kalastelu olisi osa puolustuspolitiikkaa. Rauhanliikkeellä ja anglo-amerikkalaisen maailman inholla on ideologinsa, mutta näiden aiheiden ei pitäisi enää olla osa tämän päivän suomalaista puolustusta. Suomalainen puolustus, jos mikä on rauhanliikettä. Sen tehtävä on ennaltaehkäistä sotaa. Jos kaikki keskustelu loppuu ja meitä vastaan hyökätään, on Puolustusvoimien tehtävä ostaa aikaa poliittiselle ratkaisulle. Me harjoittelemme mielellämme muiden demokraattisten maiden kanssa. Demokratiat eivät ole sotineet käytännössä koskaan.

Salaileeko Puolustusvoimat harjoitteluaan? Ei ja kyllä. Eduskuntaa informoidaan harjoittelusta järjestelmällisesti ja sidottuna aikataluihin. Vajavaisilla tiedoilla ei kannata mennä tuhlaamaan kansanedustajien aikaa. Nyt media on ollut informointitapaa nopeampi, mikä haastaa puolustushallinnon miettimään uudelleen viestintärytmiä.

Viestintä on vain nopeampaa koko ajan. Raskaiden rakenteiden on kyettävä muuttumaan. Harjoitusten salaaminen joiltain osin on edelleen perusteltua. Osa salaamisvaateista voi tulla toiselta osapuolelta. Osa syistä liittyy turvallisuustekijöihin ja joskus perinteeseen. Perinteistä on helpointa päästää irti, jos niille ei nykymaailmassa ole enää perusteita. Läpinäkyvyys on demokratioiden hyve. Tästä hyveestä on tehty Pohjoismaissa tapa.

Joskus Puolustusvoimissakin unohdetaan, että se, mikä meille on jokapäiväistä ja rutiininomaista, voi toisille näyttäytyä aivan eri tavoin. Silloin on palattava nöyrästi alkupisteeseen ja kerrottava mistä on kysymys. Poliitikko, joka on perehtynyt syvällisesti kansainvälisten harjoitusten rakenteeseen ja tavoitteisiin pitää harjoituksia arkisina, mutta hyödyllisinä.

Soisin, että tulevaisuudessa kansainvälinen harjoittelu vain lisääntyisi. Meille siitä on korvaamatonta hyötyä. Me emme uhkaa ketään. Se näyttää olevan monille niin kovin vaikea ymmärtää. Meidän suuri tarinamme on oman maan puolustaminen. Meiltä ei tule Mainilan laukauksia nyt, eikä koskaan myöhemminkään.

]]>
38 http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/211939-puolustuskykymme-paranee-kansainvalisissa-harjoituksissa#comments Kotimaa Kansainväliset harjoitukset Puolustuskyky Puolustuspolitiikka Mon, 15 Feb 2016 07:44:34 +0000 Tommi Kangasmaa http://tommikangasmaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/211939-puolustuskykymme-paranee-kansainvalisissa-harjoituksissa